Ensimmäinen talvi

Talven henki katsoo hiljaa. Sataa lunta, niin että puiden ääriviivat katoavat ja äänet vaimenevat. Tuisku on ympäröinyt talon. Ikkunat ovat valottomat, portaat lumiset. Sisältä talosta kuuluu narahduksia, rapinaa. Ovi avutuu. Käsi tarttuu oven pielessä olevaan luutaan. Luuta kulkee pitkin lattialautojen syitä. Sitten se alkaa viuhtoa pitkin portaita. Ylhäältä alas. Lumi pöllähtelee ja putoaa maahan. Kun työ on tehty,  jalat oikenevat, selkä suoristuu. Vanha mies katsoo tuiskuun. Käsi huitaisee lumihiutaleita kasvoilta. Lumettomat portaat natisevat askelten alla. Käsi tarttuu ovenkahvaan, painaa sen alas, vetää oven auki. Ja uudelleen kiinni. Vielä hetki ja ikkunasta heijastuu hankeen keltainen valo. 

Kyllähän minä kykenen,
vaikka vaimon vartijaksi
tässä ihmisen iässä,
vaikka vanhaksi sanovat.
Kannoin vettä kaivostani,
vielä äsken ämpärillä,
tuolta tuhman mäen alta,
enkä leikissä levänny.
Hakkasinpa halkojakin
sylen täyden sytykkeitä,
jotka tuikkasin tulehen,
hetki sitten hellassani.
Keitin kahvin kaimalleni,
latkin laihan annokseni,
enkä muijalle murissu,
hän kun on jo omissansa,
nurmen alla nukkumassa.
Tulee torkku toisinansa,
uni uunin rakosesta.
Silloin siirryn sohvalleni,
siitä vaivun vaipan alle.
Tutut luokseni tulevat,
entisiltä erämailta.
Elän ehkä uudestansa,
nuoruuteni herkät hetket.
Niitä näitä näpertelen,
joiun yksin joutessani,
syksy tähtein syttyessä
kohta talven taivahalla.

(Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalasta 1966) 
 

Kysyit: Mistä haet halun
eli langat laulujen.
Lumiaura antoi alun
tämän aamun laulullein. 
Tukkes tieni, pienen polun,
sitä tässä aukaisen.
Hyräilen ja sitten solun
luokse vanhan kantelen. 
Kaivelen kuin tikka kolon
alle täkin pehmoisen.
Tunnen turvalliseksi olon
unen helmaan vaipuen. 

Kategoria(t): Laulaen halki elämän. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *