Vaari helisyttää kannelta. Sävelet kaikuvat kuin kirkon kellojen ääni järven pintaa pitkin, välillä voimistuen, välillä kaikoten. Vahvat pitkät kielet soivat kumeasti ja kaikista ohuimmat ja lyhyimmät kielet helähtävät kevyinä. Kanteleen pinta on lämpimän väristä punertavaa puuta. Isosta pyörestä aukosta voi kurkistaa kanteleen sisälle. Toinen kapeassa päässä oleva aukko on sydämen muotoinen. Mekin helisytämme kannelta. Äänet sekoittuvat, värinä kiirii pitkin huonetta. Ja kun sitten pistää käden kielien päälle – äkillinen vaikeneminen. Kanteleen kaikupinta on laaja ja kieliä 32. Emme saa virittää kieliä avaimella, mutta joskus salaa sen kuitenkin teemme. Kun kiristää liikaa, kieli jännittyy ja lopulta katkeaa. Katketessaan kieli singahtaa, kiertyy ja tavoittelee muita kieliä. Äänet virtaavat huoneeseen ja ulos ovista ja ikkunoista. Toivottavasti kukaan ei kuule.
Kannel
Taas illan rusottaissa
tuntuu kuin tulis hän
ja painais poskelleni
kätensä lämpimän.Hämärä tupaan hiipii
ja metsä huminoi.
Ei tullut hän, ei tullut!
Mun kanteleeni soi.
KUVA 22: Maalaus Kanteleensoittaja
KUVA 23: Vaari soittaa kannelta tuvassa (valokuva)