Vaari alkoi julkaista omakustanteita. Ensimmäinen niistä oli runomuotoinen elämäntarina, joka ilmestyi 1963. Olin silloin kymmenen vuoden ikäinen. Luin paloja sieltä täältä, koko tarinaa en jaksanut lukea. Minusta oli hassua, että runovihkon kannessa luki: Pekka Huuskonen, 1880-1963, runo – eräs elämäntarina – 900 värssyä. Vuosiluku merkkasi ajanjaksoa, josta vaari kirjoitti. Se toi mieleeni synnyin- ja kuolinvuoden. Vaari eli kuitenkin vielä pitkään vuoden 1963 jälkeen.
Syntyjä syviä. Muutamia vuosia sitten julaisin pitkän, pitkän omaelämäkerrallisen runon, peräti 900 värssyä. Eräs leikkisä, leukava lehtimies antoi siitä seuraavanlaisen arvostelun: ”Se oli kuin pohjalaista pitkää piimää, alun kun haukkasi, sitä täytyi sitten niellä, niellä ja niellä loppuun asti. Jos runon rustaaja olisi oivaltanut vähän seisahdella joissakin parkkeerauspaikoissa, olisi lukija ollut mielellään mukana. Hyvä näinkin. Mukava, rattoisa rakennelma ihmisen iloista ja suruista maailmanmatkallaan.
Ei tuo arvostelu ankara ollut, mutta päätin kuitenkin, että kuljen saman matkan uudestaan, päivittäin, pätkittäin ja pysähdellen. Mutta kun minulla on ollut muitakin harrastuksia kuin laulun teko, aloin muovata kaikesta kamasta sellaista sekamuseota. Nikkaroin nimen ja kaavioin kannen omien oivallusteni mukaan.
Vaari päätti vaihtaa pohjalaisen pitkän piimän savolaiseen kalakukkoon ja maitokokkeliin. Hän jatkoi omakustanteiden tekoa, mutta pitkien runoelmien sijaan hän kokosi niihin lyhyempiä runoja. Kokoelmien nimiä olivat Kevätmahlaa, Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla, Runoja Ruovedeltä, Ikälisä, Aaveratsastaja, Mathilda, Tauluja, lauluja, veisteitä… Osa runoista oli jo aiemmin julkaistuja – tai julaistuja niin kuin vaari sanoi. Jotkut kokoelmat herättivät hämmennystä. Sellainen oli vuonna 1965 ilmestynyt Kevätmahlaa, jossa koko luomakunta hyttysestä ihmiseen kokee lemmenriemua, -kaipuuta ja -tuskaa. Kokoelman alaotsikkonakin on Kevyttä keväällä, somia sointuja. Arvaten etukäteen runojensa aiheuttamat ajatukset lukijoissa vaari kirjoitti runovihkonsa takakanteen selityksen:
Tuskin tusinaa on näissä lauluissa omia, aitoja tunteenpurkauksia. Laulajan onni tai onnettomuus on irrota itsestään, muuttua muuksi, linnuksi, kukaksi, vaikkapa puuksi. Sellaisena hän sitten näkee näkyjä ja mittaa mielialoja. Niin että ei ne kaikki oireet omia ole. Tutut ja tuntemattomat aiheita antaa. Laulaja vain välittää ja värittää heidän salaiset sanonmisensa. Sellaista on laulujen teko. (Kevätmahlaa, 1965.)
Paulan voitinKun mä näin sen nätin neitin,
olin mennä sekaisin.
Kohta kovan kahvin keitin,
tämän laulun tekaisin.Tytölleni helmet heitin,
lattiankin lakaisin.
Säämiskällä sängyn peitin,
että tulis takaisin.Koivistolle kohta soitin,
ryhdistyin ja rykäsin…
Palkkioksi Paulan voitin,
nyöristä kun nykäisin…(Kevätmahlaa 1965, 48.)
MustasukkainenIkkunasta kuka kurkki,
taisi tehdä taikojaan.
Siinä oli kukkapurkki,
ihan ilman aikojaan…Tyttöäni kuka tyrkki,
suutun tässä hiljakseen…
Silmän alle sille nyrkki,
potku polven niveleen!Mäelle nyt joka sorkka,
hyllyt, kaapit katsotaan…
viha viiltää niin kuin horkka –
sulaa suukon saatuaan…(Kevätmahla, 47.)
Nuori nainen
LauluKortteet kohoaa,
samoin saraheinä.
Pirtin pihaseinä
kaukaa punertaa.Olen laulu vaan,
en herkkä heinä.
Säihkyn säveleinä
suureen maailmaan.(Kevätmahla, 46.)