Istun kuistin portailla. Kuistin pylväitä kiertää paksu villiviiniköynnös, jonka läpi aurinko tekee läikkiä lattialankuille. Puiset portaat hohtavat lämpöä niin kuin pyöreä kivikin, joka on portaiden vieressä. Puhallan saippuakuplia. Kevyt tuulenhenki tulee rannanasta ja kuplat leijuvat kohti pyöreää kukkapenkkiä. Vaari on siellä juuri leikkaamassa kukkia ja laittelemassa niistä kimppua naapurille. Ehkä jollain on syntymäpäivä. Vaari on voinut kirjoittaa onnittelurunonkin.
Kuisti
KUVA 26: Kuisti
Kirkkaissa kuplissa loistavat kukkien värit: pionien vaaleanpunaista ja aniliinia, lehtien vihreää, harsokukkien valkoista. Kuplat jatkavat kulkuaan keveinä ja puhkeavat sitten varoittamatta. Kurtturuusut, pionit ja suuri tatar-pensas tuoksuvat. Keisarinkruunut alkavat pian kukkia ja myöhemmin elokuussa kultapallot. Seinän vierustalla, kaikkein paahteisemmalla paikalla, päivänliljojen kukkavarsien päässä ovat kukat kehittyneet siemenkodiksi ja tomaatit nojaavat tukikeppeihinsä. Karvaan tuoksuisten lehtien joukosta voi löytää vaaleankeltaisia kukkia ja pieniä vihreitä tomaatinalkuja.
KUVA 27: Vaarin puutarha (valokuva)
KUVA 28: Omenanmyyntiplakaatti.
Ruhalan kylä oli vielä 1960-luvulla vilkas. Naapureita oli lähella ja heitä näki päivittäin kauppa- ja vedenhakureissulla. Kylässä oli kaksi kauppaa, toinen Itärannan vieressä, toinen tien toisella puolen. Käsin kirjoitettu ja monistettu mainoslehtinen kertoi viikon tarjoukset: jauhelihaa, taloussiirappia, edamjuusto, ruislepä, pekonimakkara ja edullinen Gunda-henkilövaaka. Myös vaari hieroi pientä kauppaa naapureidensa kanssa ja oli jonkinlaista vastavuoroisuuttakin. Vaari möi kukkia, marjoja ja omenoita, teki onnittelurunoja kyläläisille. Joku naapurin emäntä kutoi räsymatot entisten tilalle tai teki mehua, mistä sai vastineeksi viinimarjoja. Saattoivat vaarin tempaukset välillä harmittaakin naapureita. Niin kuin se, kun hän vei vaimovainajansa haudalle pahvin palan, johon oli maalannut tulppaaneja. Vaari, joka seurusteli vaimovainajansa kanssa sujuvasti, oli käynyt tämän kanssa keskustelun: ”Tuonko kukan haudallesi? Käsinmaalatu?” Ja vaimo oli vastannut: ”Niin jos käskee sydämesi, on se mun ja sun.” Asiasta syntyikin sitten oikein kunnon soppa:
Kun leikkokukat kuihtuvat niin pian eikä vanha vaeltaja jaksa usein käydä uusimassa, maalasin kovalevylle kolme tulppaania ja vein maalauksen vaimoni haudalle. Sepä ei ollut sallittua. Jo muutaman viikon perästä oli joku kulkija nostanut teokseni kiven pimeälle puolelle ja siellä se sitten värjötteli lopun kesää. Syksyllä muutin teokseni taasen oikealle paikalleen. Lumi kukki. Mutta kevät tuli ja lumi suli. Maalatut tulppaanit tulivat ensimmäiseksi esille enkä ehtinyt luonnon kukkia eteen viedä, kun naapurin emäntä oli kirkossa käydessään huomannut riesan haudalla. Tuli tuohtuneena luokseni ja vonkasi:
– Tule kahville senkin…
Se on vahva vaimo ja minä menin.
Tuossa tuota litkua, mutta etpä parempaa ansaitse. Muiden haudoilla oli jo jotakin, sinun vain pahvipalanen.
– Sehän on maalaus, koettelin puolustella tulppaaneja.
– Tulppaaneja. Pahvipala se on, niin sanoi muutkin ja paheksuivat…Mieleni tuli murheelliseksi. Olin melkein sydänverelläni maalannut tulppaanit vaimolleni, häntä ajatellen. Hain tulppaanit pois, puhdistin ja laitoin seinälleni. Siinä ne tulppaanit saavat olla niin kauan kun lähden. Pyydän, että nämä punaiset tulppaanit pannaan mukaani, kun menen kohtaamaan häntä, joka jo on kauan odottanut minua.
KUVA 29: Maalaus Tulppaanit
Hyvä naapuri
Vuosi vuoden perään käveli hyvä naapurini ainakin kerran viikoss luokseni ja muistelimme menneitä. Poimimme kuin kypsiä puolukoita jo umpeutuneiden polkujen varsilta. Se virkisti ja viehätti, vaikka siinä olli kadonneen kaihoakin mukana. Sitten ei enää muutamaan päivään kuulunutkaan rappusissa tuttujen askelten painalluksia… Ulos mentyäni, joku jo tiesi kertoa, että H. On mennyt tahi viety sairaalaan.Kyllä hän pian palaa, onhan näin ennenkin tapahtunut, ajattelin. Kuluu päivä – ei vaan kuulu kepin kalinaa eteisestä eikä veen naputusta… täytyy lähteä kuulostelemaan.
Etkö sinä tiedä. H. On kuollut pari päivää sitten sairaalassa.
Apea ankeus valtaa mieleni.
Seison eräänä päivänä akkunani äärellä ja katselen ulapalle aukealle. Hämmästyn! – Siinä silmäini edessä kuohuvien aaltojen päällä on vitivalkea lakana, ainakin 300 metriä pitkä.
Tulehan katsomaan! huudan tyttärelleni.
Mitä nyt?Katso, valkea lakana…
Sehän on aaltojen tuomaa kuohua.Tiedän sen, arvaan sen, mutta miten tuo valkea tie pysyy reunat suorina, kun aallot kohoaa korkeina molemmin puolin!
Enpä osaa selittää.
En minäkään.Katselen, katselen. Sitten astelen rantaan. Siinä se on vielä aivan ehjänä edessäni valkea tie. Lähtee aivan naapurini venevajan aukon edestä. Vinha tuuli käypi vieläkin, mutta valkea tie säilyy särkymättä… Parin päivän perästä haudattiin hyvä naapurini… Sitä se oli valkea tie…
Tuosta edellisestä on jo muutama kuukausi kulunut. En ole jaksanut tätä aiemmin kirjoittaa – nytkin vuotavat kyyneleet poskilleni. Kuitenkin – lohdutukseni – mulle ja muille – se oli sentään valkea tie, jota hän meni, hyvä naapurini. (1966)