Laulaen halki elämän

Kulkuri

Monta olen yötä penkillä maannut
takkini korvan alla vaan.
Monta olen kertaa lähteä saanut
talvista tietä taivaltamaan.
Hallit ne haukkuu, ihmiset haukkuu,
minä olen köyhä poika vaan.
Metsän syrjässä pakkanen paukkuu,
kukkokin kiekuu orrellaan.
Ei ole kotia, ei ole kultaa,
muiden kiusana kuljen vaan.
Maantien oja on peltoni multaa,
siihen mun sieluni siunataan.
(Ruhalan Runomuseo, Taluluja lauluja veisteitä, 1970, 38.)

Talvikoti

Pekan vaellusvuodet alkoivat, kun hän lähti opiskelemaan. Hänen määränpäänsä oli Pohjois-Savon kansanopisto Kuopion maalaiskunnassa Koivumäessä, Hiltulanlahden rannalla. Pekka ei lähtenyt kotiseudultaan yksin. Matkaan lähti myös lapsuudenystävä Paavo.

Pohjois-Savon kansanopisto oli perustettu vuonna 1895. Se oli toiminut jo seitsemän vuotta, kun Pekka ja Paavo aloittivat siellä opintonsa. Johtajana oli tuolloin Hjalmar Mikander (1862 – 1948). Hän oli yksi monista Tanskan kansanopistojen toimintaan tutustumassa käyneistä suomalaisstipendiaateista. Heidän kohteena oli Askovin opisto, joka niin kuin monet muutkin sikäläiset opistot oli perustettu maaseudulle tukemaan tanskan kielen ja tanskalaisuuden säilymistä. Uhkana näille oli Preussin laajentumis- ja sortotoimenpiteet. Tanskalaiset ja suomalaiset tunsivatkin jonkinlaista kohtaloyhteyttä poliittisten olojen samankaltaisuuden vuoksi. Kansanopistojen historiaa tutkiessani löydän tietoja siitä, miten 1800-luvun viimeisen vuosikymmenen venäläistämistoimet vauhdittivat myös Suomessa opistojen perustamista maaseudulle. Kansanvalistusseura oli jo muutaman vuosikymmenen ajan tehnyt kansanopistoaatetta tunnetuksi Suomessa. Taustalla olivat fennomaanisen tradition käsitykset vapaasta kansansivistystyöstä ja sivistyneistön velvollisuudesta valistaa kansaa. Keskusteluja oli käyty kiivaastikin opistojen aatteelisesta pohjasta ja esimerkiksi uskonnon asemasta opistojen opetusohjelmassa. (Aaltonen 1991,10-29; Toikkanen1997, 89-116; Tuominen 2003, 24-25.)

Kansanopistojen keskeisenä tavoitteena oli tarjota nuorille mahdollisuus täydentää kansakoulussa saatua tietopohjaa. Lehtimies, runoilija ja kansansivistäjä Severi Nymanilta (myöh. Nuormaa, 1865-1923) ilmestyi artikkeli Kansanomaisesta opetustavasta (1899), jossa hän pohtii opetuksen tavoitteita ja menetelmiä sekä antaa ohjeita opettajille: Opetustavassa tulee korostaa oppilaan ja opettajan välistä luottamuksellista suhdetta. Opettajan tehtävä on pyrkiä näkemään oppilaidensa näkökannat ja sovittaa opetus sen mukaisesti. Tiedon paljouden sijasta on tärkeää herättää oppilaan kiinnostus tietoon. Luku-, kirjoitus- ja laskutaidon kehittämisen tarkoituksena on tukea oppilaiden itsenäistä tiedonhankintaa. Oppiaineista keskeisiä ovat uskonto, historia, maantieto ja erilaiset taloudelliset kysymykset. Kirjallisuuden kautta avataan uudenlaisia näkymiä maailmaan. Myös matkakuvaukset ja Kansanvalistusseuran maantieteelliset kuvaelmat ovat suositeltavia oppimateriaaleja. Paljon aikaa on syytä käyttää käsitteiden selventämiseen: Mikä on isänmaa tai yhteiskunta, entä valtio? Mikä ero on henkisen ja hengellisen välillä, entä sivistyksen, siisteyden ja siveyden? Opetuksen tavoitteena on sellaisen maailmankatsomuksen luominen, jonka perustana on jalo ja voimakas luonne, siveelliset periaatteet sekä oikeuden ja totuuden kunnioitus. (Nyman 1991 /1899, 253-261.)

Uusi yhteisö ihanteineen valloitti Pekan. Rehtori Mikanderin Tanskasta tuomat ideat vaikuttivat opetukseen. Puhuttiin elävän sanan koulusta. Opiston ilmapiiri oli tasa-arvoinen. Talollisten ja loisten lapset olivat samanarvoisia. Säätyero ei sortanut. Vanhat kaunat ja epäoikeudenmukaisuudet unohtuivat, kun arjen ankaruus jäi loitommalle. Elämä oli muutostilassa. Oppilaat olivat siskoja ja veljiä keskenään. Kansanopistoja onkin kutsuttu maaseudun nuorten talvikodeiksi, joihin he syksyisin saapuivat – monet yhä uudelleen.

Kasvien maailma

Kansanopistossa Pekka oli mökkiläisen poika. Mielessäni vaeltelen Pekan kotiseudulla. Katselen pientä peltotilkkua, jolla kasvatetaan leipäviljaa suutarin palka(k?)si saaman viljan lisukkeeksi. Peruna- ja naurismaa ovat mökin läheisyydessä ja kessupenkki tunkion kupeessa. Jokunen humala kurkottaa kärhöjään pitkin aidanseipäitä. Ikkunalaudalla äiti kasvattaa balsaminkukkia. Ukonhattua ja hirvenjuurta on kotitarpeiksi monen mökin nurkalla. Isompien talojen pihoille on istutettu syreenejä, kirsikka- ja omenapuita, juhannusruusuja.

Kansanopistotalven ja kotiseudulla vietetyn kesän aikana Pekan ja Paavon mielessä kehittyi ajatus ryhtyä puutarhuriksi. Se merkitsi syksyllä 1903 lähtöä Pohjois-Karjalan kansanopiston yhteydessä toimivaan Niittylahden puutarhakouluun. Koulu oli kolmivuotinen. Sen aikana Pekka sai tutustua aivan uudenlaiseen kasvien maailmaan. Suomen ensimmäinen puutarhakoulu oli perustettu 1840-luvulla Turkuun, mutta vasta vuosisadan lopulla oli puutarha- ja kasvitarha-alan opetukseen alettu kiinnittää erityistä huomiota. Lukuisia kouluja perustettiin niin ammatti-ihmisten koulutusta kuin kotitalouksien tarpeitakin varten. Koulujen myötä levisi kasvitarhaviljely ja uudet kasvilajikkeet tulivat tutuksi laajemmin.
Monet kasveista olivat opiskelijoille aivan tuntemattomia. Tututkin kasvit ja nimet saivat rinnalleen latinankieliset nimet. Niin kuin tomaatti, Solanum lycopersicum, tuo outo perunansukuinen kasvi, jota oli pidetty haitallisena terveydelle ja joka aluksi oli maistunut kitkerälle. Solanum tarkoittaa myrkkykoisoa, mutta tuo mieleen myös latinan sanan sol, aurinko. Pekka sai oppia, että tomaatti rakastaa aurinkoa, sen lämmintä paahdetta. Aurinko, möyhevä multa ja sopiva kosteus saavat sen kasvamaan ja kukoistamaan. Opit kasvilavoista ja -huoneista, taimien kasvattamisesta ja hyötämisestä, siemenistä, kylvöstä ja suojaamisesta paljastivat opiskelijoille kasvun ihmeen salat. Uusi ala toi myös heti töitä. Puutarhurioppilas Pekka sai pestin Joensuuhun Penttilän sahalle. Tehtaan omistajalla Cederbergillä oli suuri puutarha Pielisen rannalla.
Asteri

Mä olen syksyn kukkanen,
jo kellastuvat haat.
Mut jossain alla ikkunan
mun vielä nähdä saat.

Ja enkös ole kauniskin
kuin kukat monet muut.
Mä viihtynäsi vierailen
viimeiset kesän kuut.

On syksyn kelta kaunehin,
hyvästi, näkemiin!
Hyvästi lausun minäkin –
Ihastuin asteriin.

Ja tervetullut asteri
taas olet uudestaan!
Jos autio on majani,
niin kuki siä vaan.

Runoniekka
Opistoissa kannustettiin kirjoittamaan. Opiskelijoiden toimittamat toverilehdet olivat yksi väylä tuoda esille omia kirjoituksia. Myös erilaiset kalenterit, albumit ja lehdet ottivat vastaan runoja ja kertomuksia. Opettajat kehoittivat opiskelijoita osallistumaan kirjoituskilpailuihin. Pekka lähetti niihin runojaan ja välillä menestyikin (näistä pitäisi saada tietoa: J.H.Erkon muistoksi järjestetyn runokilpailun ja Söderströmin runokilpailun). Kilpailujen lisäksi Pekka antoi runojaan arvioitavaksi. Yksi hänen opastajistaan oli A.V. Forsman (myöh. Koskimies). Käydystä kirjeenvaihdosta on säilynyt Forsmanin 10.6.1902 päivätty kirje, joka on osoitettu Nuorukainen Petteri Huuskolle. Kirjeenvaihto eteni niin, että Pekka lähetti runojaan Forsmannille ja tämä antoi palautteen kirjoittamalla onnistuneen runon viereen ”Hyvä.” Yksi tällainen runo on nimeltään On ihanaa:

On ihanaa
kun rakastaa
saa yhtä armasta ainoaa.

On ihanaa,
kun isänmaa
Lapsiltaan ikilemmen saa.

Oi lemmi vaan
laps ainiaan.
Ken lempii, itse lemmen saa.

Rohkaistuneena saamastaan kannustuksesta Pekka alkoi tarjota runojaan laajemminkin julkaistavaksi. Kansanvalistusseuran kalenteri, joka oli ilmestynyt vuodesta 1882 asti, oli julkaisuväylä monelle aloittelevalle kirjoittajalle. Ajanlaskuun liittyvien tietojen lisäksi tämä pieni kirjanmuotoinen kalenteri sisälsi vuosi- ja ajankohtaiskatsauksia, laajoja artikkeleita elämän eri aloilta, runoja ja pieniä kertomuksia. Suomen historia oli erityisasemassa. Pekka lähetti kalenterin toimitukseen runovihkon. Vastauksen hänelle kirjoitti Eino Granfelt, joka kirjeessään kertoo, että kalenteria varten lunastetaan seitsemän runoa. Pekan käyttämä nimimerkki kuitenkin herätti ihmetystä. Granfelt kirjoittaa:

Nimimerkistä, joka pannaan runojen alle kuitenkin tahtoisin kysyä. ”Suutarin Pekaksi” kutsutte itseänne vihkon kannella. Jos tahdotte, pannaan se nimimerkiksi kyllä kalenteriin, vaikka yksityinen mielipiteeni on, että joka rupeaa runoilemaan voisi käyttää vähän runollisempaa nimeäkin. (Kirje 10.9.1904.)

Myöskään nimimerkki P.J.H. ei ollut sopiva, sillä se olisi voinut sekaantua kalenteriin kirjoittavan säveltäjä P.J.Hannikaisen (1854-1924) nimen kanssa. Lopputulos oli, että Pekka päätti käyttää sukunimeään etunimien alkukirjainten kanssa. Valituista runoista julkaistiin vuoden 1905 kalenterissa kolme runoa, joissa kerrotaan sydänsuruista, kaihosta ja kaikean katoavaisuudesta. Yksi runoista on nimeltään Pyhäselän rannalla:

Istun järven rannalla,
Aatos kauvas kulkee,
Kaiho kalvaa mieltäni,
Kyynel silmän sulkee.

Kylmä tuuli hivelee
Hiljaa järven pintaa,
Suuteleepi otsaani,
Jäähtää hiukan rintaa.

Tuule, tuuli, tuule vaan,
Tuule tuimemmasti,
Että viima vierähtäis
Sydämeeni asti.
(P.J. Huuskonen 1905)

Saman kalenterin vuosikatsauksessa ja kuolleiden muistokirjoituksissa kerrottiin edellisen vuoden tapahtumista: surmansa oli saanut ”kaksi Venäjän valtakunnan korkeata virkamiestä, sisäasiain ministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri, todellinen salaneuvos Wjätsheslav Konstantinowitsh von Plehwe ja Suomen kenraalikuvernööri, kenraaliadjutantti Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff”. (KVSV 1905, 206). Joulukuun lopussa Valtiosäädyt jättivät keisarille anomuksen, jossa toivottiin toimenpiteitä laillisen järjestyksen palauttamiseksi maahan. (Kansanvalistusseuran kalenteri 1906, V; ks. myös Viherjuuri – Alho, 1935, 104-105.) Myös vuosi 1905 oli voimakkaan kuohunnan aikaa ja huipentui marraskuussa suurlakkoon. Tapahtumat johtivat keisarin antamaan julistuskirjaan, jossa helmikuun manifesti kumottiin. Tästä voitosta huolimatta tunnelmat eivät olleet pelkästään optimistisia. Ilmassa oli epävarmuutta. Vuonna 1906 ilmestyneen kalenterin vuosikatsauksen vire on alkakuloinen, sillä tulevaisuutta pimentävät jo monet uudet uhkakuvat. Kuva myrskyävästä merestä ja siellä pienessä veneessä yksinään ponnistelevasta soutajasta heijastelee ajan tunnelmia. (Kansanvalistuseuran kalenteri 1906, 197-216.) Samalle aukeamalle on painettu Pekan runo Syksyllä:
Kesän viime kukkasissa
Lensi perho pieno,
Kuihtuneet on kukkain lehdet,
Kolkko koko tieno.

Kalliolla kuusen alla
Istu impi vieno,
Sinne etsein elämätä,
Lensi perho pieno.

”Miss´on ruusut poskipäiltäs,
Hipiäsi hieno?
Miksi kylvet kyynelissä?”
Kysyi perho pieno.

”Nyt on syksy, kaikki kuihtuu,
Perhoseni pieno,
Mun on haava rinnan alla,”
Virkkoi neito vieno.

Kesän viime kukkasissa
Lensi perho pieno,
Kuihtuneet on kukkain lehdet,
Kolkko koko tieno.
(P.J. Huuskonen 1906, 196)
Kalentereihin päätyneet Pekan runot eivät suoraan ota kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin, mutta heijastelevat kyllä alakulon ja kaihon tunnelmia. Osaan runoistaan hän oli saanut vaikutteita balladeista ja arkkiveisuista. Vuoden 1907 kalenterissa on balladi Korven Katrista, joka menettää järkensä ja etsii kosken kuohuihin kadonnutta rakastettuaan (98-99). Paitsi Kansanvalistusseuran kalenteriin Pekka kirjoitti myös Tulevaisuus-albumiin (1907) , Eteenpäin-kalenteriin ja Rajavahti-lehteen (1908). Niittylahdessa opiskellessaan hän kirjoitti runoja paikallislehtiin. Yksi näistä runoista liittyy suurlakkoaikaan ja Laukon torpparihäätöihin. Runosta tuli suosittu, se julkaistiin useamman kerran. Sitä esitettiin myös lauluna. Laukon lasten laulun kautta Pekka koki olevansa mukana surussa ja murheessa, jota torpparit perheineen kokivat:

Oli mulla ennen kotikin,
sen virkavalta vei.
Nyt uinun tänne ojihin
ja muuta turvaa ei.
Voi kylmä kolkko maailma,
voi Laukon lapsiparkoja,
kivellä istun itkien,
nää päivät muistaen.

Muistojen kirja
Vaarin tavaroiden joukosta löydän paksun mustakantisen vihkon, jonka selkämys on murtunut. Aikanaan langalla sidottut pehmeiksi kuluneet ja kellastuneet sivut ovat käytössä alkaneet irtoilla ja niitä on vahvistettu teipillä. Avaan vihkon. Keskelle etusivua on kirjoitettu musteella P.J. Huuskonen, Muistojen kirja, 1903. M-kirjain on suuri ja siinä on lennokas aloitussilmukka. Saman sivun ylälaitaan on vaari Sammaliston vanhainkodissa ollessaan kirjoittanut kirvesmiehenkynällä selityksen:
Voi niitä aikoja entisiä. Usein katselen tätä muistokirjaani. Värssyjen kirjoittajat ovat kaikki kuolleita. Minä vaan tähyilen täällä vielä yhdeksänkymmenvuotiseen.
Sormeni tarttuvat sivun alakulmaan, jossa on tumma läiskä niin kuin muillakin sivuilla. Jäljet ovat tulleet vaarin sormista, kun hän yhä uudelleen on lehteillyt sivuja. Aloitussivun jälkeen vaari on kirjoittanut muutaman mietelauseen. Ensimmäisenä on Fredrik II:n lause: ”Ei ole mitään tunnetta meissä, joka olisi niin erottamaton kuin vapauden tunne.” Kolme muuta mietelausetta on vaikeampia lukea, sillä säkeiden viimeiset sanat ovat jääneet taitoksen peittoon, kun vaari on vahvistanut vihkoa. ”Taas haihtuu pilvet pelon suuren…” En saa selvää vaikka kuinka yritän. Mutta seuraava säe taas on selvempänä ”Ne hukkuu vain, jotk itsens hukuttaapi.” Se on Zakarias Topeliusta. Yhden lauseen alla on nimikirjaimet A.M. vai onko se H.M. Lause kuuluu: ”Suomalaisen oikea aika suuriin tekoihin on silloin, kun hän näkee nälkää.”
Vaari on hankkinut vihkon ensimmäisen opistovuotensa keväällä. Opiston johtajan Mikanderin värssy on päivätty 15.4.1903:
Kas, työ ja rakkaus, siin näet taian,
Mi Suomeen loihti kevään kulta-aian.
Ja työ ja rakkaus tunnussananas
Ne sunkin olkoon taisto-urallas.
Vihkon sivut ovat täyttyneet opistotoverien, veljien ja siskojen, värssyillä. Raamatunlauseet, sananlaskut, mietelauseet ja aforismit ovat rinnan itsetehtyjen muistovärssyjen. Löydän vihkosta monia vaarin itsensä siteeraamia mietelauseita. Yhdelle sivulle hän on kirjoittanut Goethen ajatukset ”Se menettää kaikki ken rohkeutensa menettää.” ”Taito kasvaa salassa, mutta luonne elon virrassa.” Viereiselle sivulle on muistovärssyn kirjoittanut lapsuudentoveri Paavo: ”Weli Pekka! ”Kaik vapauteen taistellen, Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa.” Weljesi Paavo Nuutinen P.S. Kansanopistolla 2.5.1903. ” Monissa värssyissä on joko isänmaallinen tai uskonnollinen painotus. Mahtuu joukkoon kuitenkin myös henkilökohtaisen onnen ja rakkauden haaveita. Olga Tsohkkinen toivottaa värssyssään: ”Soisin sulle maailmassa ilon riemun runsahan, sydämmelles herttaiselles, hellän rakkaan ystävän.” T. Jäntti puolestaan toivottaa veljellisesti: ”Onnea itsellesi! Enemmän armaallesi!” Ja Iida S. kirjoittaa: ”Pekka hoi!! Sun elämäsi puu Kasvakoon sangen korkealle.” Monien värssyjen lopussa on paitsi kirjoittajan nimi myös hänen kotipaikkansa: ”Pekka ! Saatu valo sydän maille Takaloille korpien, Nostattele innon tulta Sydämmeen syväin rivien!” P.S. k.opisto 19 30/4 03, Toveruudella Wille Airaksinen, Kuopio, Kehvo, Autioranta, Jokela.
Mietelauseiden takaa paljastuu monta kirjailijaa, runoilijaa, ajattelijaa. Osa nimistä on tuttuja kuten filosofit Platon ja Leibnitz sekä runoilijat Milton, Schiller ja Goethe. Suomalaisia edustavat Arvidson ja Topelius sekä maanviljelijä-kirjailija Kalle Kajander ja elämäntuskaansa purkava runoilija K. Kramsu, jonka nimen vaari kirjoittaa Ramsu. Vain yksi nainen löytyy joukosta, runoilija Hilja Haahti. Monet nimet ovat minulle aivan tuntemattomia. Etsin niitä vanhoista tietosanakirjoista ja löydänkin osan. Nimien kirjoitusasut tuottavat hankaluuksia: Oliver Vendell Holme eli Wendell Holmes (1809-1894) oli amerikkalainen lääkäri, joka kirjoitti suosittuja filosofisia pakinoita, saksalainen Johannes von Muller (1752-1809) puolestaan oli keskiaikaan erikoistunut historioitsija. Mutta kuka oli runoilija Rokers, entä Farwell, Dale, Bucher, Glarkey jaTupper? He niin kuin myös Tohtori Not jäävät hämärään.
Muistojen kirjan värssyt on kirjoitettu seitsemän vuoden aikana, viimeiset keväällä 1909. Selailen sivuja ja tapailen kirjoittajien ja heidän kotipaikkojensa nimiä. Mietin heidän elämänkohtaloitaan. Minulle ne jäävät arvoitukseksi. Vaarille pieni musta vihko teki todeksi yhden siinä usein toistetun lauseen: Muisto elää!
Sä ruusuja riistä
Ja kukkia kanna,
Tee seppele niistä
Se maallesi anna.
Mi kuihtumaton,
Ja lauhtumaton,
Sen sydämmesi juurelta
Poimittu on.

Etsintää
Niin kuin monet maaseudun nuoret Pekkakin vietti useita talvia opistoissa. Pohjois-Savon ja Niittylahden opistoja seurasi Otavan opisto, minkä jälkeen hän meni takaisin Karttulaan, missä oli talven 1907. Lapsuuden ajan ihmiset ja paikat olivat kotiseudulta poissa ollessa eläneet vahvasti Pekan mielessä ja hän kirjoitti muistikuviaan runoihin ja kertomuksiin. Hanna valkeine huiveineen kummitteli ajatuksissa. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan ollut. Opiskelu oli peruuttamattomasti irroittanut Pekan lapsuuden ja nuoruuden yhteisöstä. Vaikka Pekka saattoikin esitellä uusia oppejaan ja perustaa kasvitarhan isäntätaloonsa, ei hän enää osannut asettua aloilleen. Rauhattomana hän oli alkanut etsiä vastauksia elämän arvoitukseen uskonnosta. Tämä etsintä vei hänet myös kotiseudun herännäisten seuroihin:
Tuli kuin tuulispää uusi uskon vimma kotiseudulleni. Saapui kuin raju rankkasade ja lahmasi lakoon ihmisparat. Siinä ne pokkuroivat polvillaan Herransa edessä. Lomasta syleilivät syntitovereitaan ja anteeksi anoivat.
Päivänpaisteessa virkoaa usein lakoontunut vilja. Vaipunut varsi kohoaa suuremmaksi. Ja ihmiset ihmettelevät:
Eipäs tuho tullutkaan, koska jo rupeaa terää tekemään.
Näin nämä nääntyneet raukatkin nousivat. Uskalsivat uudestaan silmätä taivaan sineä. Siellähän se olikin anteeksianto ja laupeus.
Valitus vaihtui sulaksi riemuksi ja sopusoinnuksi. He tunsivat tunnossansa, että olivat pelastuneet. Heidän oli vaan oltava valmiit ylkää vastaanottamaan.
Istun iltahämärässä näiden uusien uskovaisten joukossa. Antti aloittaa virren. Ihmettelen hänen itämaista hahmoaan. Sehän on kuin Johannes tai Pietar, jonka olen kuvista nähnyt. Lauha kuin lammas on tämä entinen karhea mies. Taivaasta anoo nyt apua. Ennen luotti vaan omaan nyrkkiinsä.
Jussi istuu jurona Antin vieressä. Mitä miettinee vakava mies. Kunniallisesti hän on kulkenut ihmisten mielestä. Mutta itsepä parhaiten povensa pohjan tietänee.
Kaksi kaihomielistä nuorukaista katselee peräpenkiltä. Ne ovat veljekset Aatu ja Juho. Suutarin sukua kumpikin. Kiertävät kyliä. Pistelevät pieksuja kokoon ja puhuvat autuudesta.
Kankuri Susanna on kyykähtänyt uunin rappuselle. Hänellä on kipeä jalka ollut koettelmuskivenä. Nyt hän vahvasti uskoo, että Luoja tekee kipeän jalan terveeksi
Torpan ainoa tuoli on tuotu toiselle Susannalle. Hän on suuren talon tarmokas emäntä. Siinä hänkin koettaa hamuilla muiden mukana. Mutta kovat ovat koettelmukset rikkaalla. Ei jaksa täysin sydämin. Maailman mammona vetää puoleensa. Yrittää kuitenkin. Yrittää ja suree surkeuttaan.
Kaapon tihruiset silmät koettavat tirkistää lakin lipan alta. Ei hän paljon näe luonnon silmillä. Mutta hänen henkensä on herkistynyt sitä enempi.
Viisas mies tämä Kaapo. Viisas ja suvaitsevainen. Ei tuomitse niin kuin toiset. Sanoo Luojan tietävän itsekullekin ajan ja paikan.
Ja tämä puolisokea Kaapo saapi enempi aikaan kuin muut yhteensä. Hänen elämänsä on elävä saarna. Toiset huutavat huulillaan. Kaapo koko olemuksellaan puhuu rakkauden puhdasta kieltä. (No 27.)
Kotiseudun uusi usko ei koskettanut Pekkaa. Opiskellessaan hän oli saanut perehtyä ajan aatevirtauksiin, jotka heijastuivat niin kirjallisuuteen kuin kuvataiteisiinkin. Uskonnon alueella teosofiset ajatukset herättivät laajalti kiinnostusta ja valtionkirkkoa kritisoitiin. Työväenliikkeen lehdissä käy(r)tiin kiivasta keskustelua sosialismin ja uskonnon suhteista. Myös teosofit saivat äänensä kuuluviin. He korostivat henkisen kasvun tärkeyttä työväenliikkeen johdon painottaessa historiallisen materialismin ja yhteiskunnallisten vääryyksien ratkaisemisen ensisijaisuutta. Työmies-lehden toimittaja Matti Kurikka tutustutti lehden lukijat paitsi teosofian ideologiaan myös utopia-ajatuksiin. Uudet aatteet haastoivat pohtimaan ihmisyyttä, veljeyttä ja henkistä kehittymistä. (Jokipii 1938, 124-140.) Myös Pelastusarmeija oli tullut Pekalle tutuksi Joensuussa. Sen iloinen ja konkreettinen toiminta viehättivät Pekkaa. Sopan, saippuan ja sielunhoidon yhdistäminen sopivat hänen ajatusmaailmaansa. Pelastusarmeijan kokouksissa sai kuulla musiikkia, uusi soitin kitarakin tuli tutuksi. Pekka kirjoitti runoja Sotahuuto -lehteen, jonka toimitusperiaattena oli kirjoittajien nimettömyys: kunnian runojen luomisesta katsottiin kuuluvan Herralle. Pekka olisi kuitenkin halunnut nimensä näkyviin.

Toivomus
Oi unteni armahin kukka, sun löydänkö milloinkaan. Olen eksynyt ihmisrukka,maan korpehen kolkoimpaan!
Sen yhdenköainoan kerranSun luonasi olla sain. Noin nauttia tyhjän verran,yks helminen maljastain.
Ei, ei minä vuottelen vieläsitä mennyttä onneain. Ah Luojani, ethän sä kiellä mun enkelikruunuain!
Kuin Saulin mun tuntea anna pyhä äänesi korvissain! Mua näännytä, sitten kanna, elon lähteelle puhdistain. (Sotahuuto 1907)

Eräs pieni toveri

Kokeilunhalu johti Pekan puutarhurin töistä toimittajaksi Ouluun. A.V. Forsman oli suositellut häntä Kaiku-sanomalehden toimitukseen. Lehtimiehen ura katkesi kuitenkin nopeasti. Pekka ei viihtynyt , vaan karkasi uudesta työstään. Syitä lähtöönsä hän ei selitä sen tarkemmin ja saikin sitten kuulla suosittelijansa aiheelliset moitteet. Myös vuosia jatkunut kirjoittamisen ohjaus katkesi tähän tapaukseen.

Oulun jälkeen Pekka suuntasi Helsinkiin. Muistojen kirjan yhdellä sivulla on hänen käsialallaan kirjoitettu päivämäärä: helmikuun 18 pnä 1909 Helsinkiin Suomenlahden rantaan. Ehkä hän juuri silloin saapui Helsinkiin. Tällä kertaa Pekka meni kuunteluoppilaaksi Sörnäisten kristilliseen kansanopistoon. Hän ilmottautui myös Ateneumin piirustuskouluun. Siitä kertoo Ateneumin passi, johon ei montaakaan merkintöä kertynyt. Piirustuskoulun innoittamana Pekka kuitenkin hankki itselleen kauniin piirustustarvikerasia, joka sitten kulki lopun elämää hänen mukanaan. Rasia oli sametilla vuorattu ja siellä olivat hyvässä tallessa kauniit ja erikoiset kynänterät ja monenlaiset harpit. Niille tuli myöhemmin käyttöä, kun Pekka alkoi tehdä puisto- ja puutarhasuunnitelmia.

Sörnäisten opistossa Pekka kohtasi Mathildan, nahkurin tyttären Ruovedeltä. Mathilda, joka oli käynyt talouskoulun, oli ollut opettajana Haapavedellä ruustinna Pöyhösen kasvitarha- ja keittokoulussa kuullessaan Sörnäisten kristillisestä opistosta. Sen perustajien ideana oli ollut sijoittaa kansanopisto kaupunkiin, työväestön keskuuteen. Kallion ja Sörkan seutua pidettiin sopivana paikkana. Vahvasti uskonnollishenkisen opiston tavoitteena oli tehdä lähetystyötä työläisnuorison keskuudessa. Ajatus ei kuitenkaan toiminut. Kun maaseudulla kansanopistot houkuttelivat nuorisoa hiljaiseksi talviajaksi opiskelemaan, ei kaupunkien nuorille talvi ollut vapaata, tehtaat pyörivät ympäri vuoden. Pekka ja Mathilda olivat jonkinlaisina kuunteluoppilaina, jonkin tiedon mukaan Mathilda olisi ollut myös emäntänä opistossa, mutta historiikkien nimilistat eivät kylläkään asiasta mitään kerro. Opiston opetusohjelma oli monipuolinen ja myös musiikilla oli tärkeä asema. Opistoon oli hankittu viuluja, mandoliineja ja kitaroita. Pekka opetteli viulun soiton alkeet ja Mathilda valitsi soittimekseen kitaran. (lähdekirja sörnäisten historiikki; Pöyhönen 1992,141.)

Kuva: Mathildasta ja Pekasta soittimineen

Muistojen kirjasta löytyy monen Sörnäisten opistotoverin kirjoittama värssy. Siellä on myös kirjoitus, joka on päivätty 14.3.1909: ”Uusi aamu ihana, on sydämessäs valjennut. Pois on pimeys entinen. Sarastus sill´ uuden päivän, ihastuttaa mielesi. Kiittäin siis nyt soita vaan. ” Kirjoittaja on allekirjoittanut värssynsä sanoilla ”eräs pieni toverisi”. Säkeet on alleviivattu. Sivun ylälaitaan on Pekan käsialalla kirjoitettu: ”Kun sydän tapaa sydämen muu kaikk on halpaa silloin.”

Vuotena 1908 olin vähän opiskelemassa Helsingissä ja melkein heti mentyäni tapasin siellä Suomenlahden rannalla hyvin kauniin ruoveteläisen neitosen. Hän oli kohtaloni.
Eräänä iltana oli meininki mennä teatteriin, mutta lähtötöyhäkässä eksyimme toisistamme. Arvasin suunnan ja sukelsin perään. Taajensin askelten tahtia, lopulta loikkasin juoksemaan. Hakaniemen torin laidassa tarrasi poliisi takkini helmaan ja julisti:
Olette pidätetty. Sieltäkö sitä läksitte Sörnäisten muurilta karkuun?
–Ei, ei kähisin. Tuo tuolla, Hilta jätti.
–Poliisisetä naurahti.
–- Jaahah, mutta ei kaupungin kadulla saa vaahtosuussa juosta. Ja näyttääpä siltä, että tapaatte Hildan kävelemälläkin.
–Minä tapasin Hildan kävelemällä ja kuljimme sitten yhtä matkaa liki neljäkymmentä vuotta.

Vuosia myöhemmin tapaamiset Suomenlahden rannalla muotoutuivat runoksi, jonka rytmi seurailee Inarinjärven sävelmää. Sitä vaari Ruhalassa hyräili ja soitti kanteleellakin:

Se Suomenlahden ranta
on kadun kaltainen.
Kajahtaa kengän kanta
kuin hiljaa huokaisten.
Ja monenlaista kulkijaa
enskertalainen nähdä saa
ja ystävänkin kohtaa
kuin äidin saduissa.

Niin sattui minullekin,
sen tässä kertoilen.
Herttainen tuulen henki
kun kulki kuiskaten –
ei epäilystä – hän se on –
nuo huulet suopi suutelon
vain minulle- ei muille
kun annan sormuksen.

Vain kerran elämässä
on ilo ihmisen.
Se kerrottakoon tässä
menneitä muistellen.
Se luomisen on luulen syy
ja aikanansa ilmestyy,
mut kuka säännöt sääti,
arvannee jokainen.

Tunnustaa rakkautensa
monetkin tuhlaten.
Ja salaa saamisensa
taas uutta hakien.
Vain kerran tullaan Eedeniin,
vain kerran onnen kaupunkiin,
muu kaikki jotain muuta,
hometta lumppujen.

Tää laulu kauas kantaa,
ylitse vuosien.
Taas Suomenlahden rantaa
aatoksin astelen.
Mut laulun kohde, lepää hän,
ei lepää – uuden elämän
hän saanut on ja minä
luoksensa kaipailen.
(Tauluja, lauluja, veisteitä)

Puolet
On usein matka matkaajan
kuin unta ihanaa.
Mut sitten päivä himmenee
ja talvi tavoittaa.

Kun yö on mennyt, ruskoihin
taas taivas puetaan.
Ja joku, jokin hymyilee
vastaamme tullessaan.

Ja kevyesti askelkin
nyt mittaa matkojaan.
Oi kevät! Tuuli humisee
suloista lauluaan.

Näin haihtuvat ja vaihtuvat
elomme päällä maan.
Jos joskus suru suutelee,
onnesta puolet saat.

Ilosaari

Itä-Suomi ja Karjala alkoivat vetää Pekkaa taas puoleensa. Henlsingissä kieli oli outoa ja runoja kirjoittava Pekka kaipasi lapsuutensa pehmeämpää puhetapaa. Myöhemmin katsellessaan elämäänsä taaksepäin hän pohti Karjalan-kaihoaan:

Kauas Karjalaan jokin veti. Sieltä lienee sukuni kerran tullut. Tietämättäni etsin ehken heimoni hellyyttä. Siellä on siniset järvet. Lempeät lehdot. Iloiset ihmiset. Monasti yhdyin heidän puhdepakinaansa. Mutta en vaan rauhaani löytänyt. Seitsemän talven lunta olen Karjalassa polkenut. Olen käynyt Kolilla ja pistäytynyt Pielisellä. Muistan Paltimon, Paiholan ja Utran. Jaaman kangasta olen kulkenut väsyksiin asti. Mutta kauneimmat kangastukset olen nähnyt Pyhäselän rannoilla.

Joensuussa Pekkaa odotti tuttu työpaikka Cederbergillä. Muutto tapahtui keväällä 1909. Pekka lähti yksin, mutta oli houkutellut myös Mathildaa mukaansa. Sörnäisten opiston opettaja, joka oli perillä nuorten suunnitelmista, oli varoitellut Mathildaa Pekasta: tämä ei suinkaan ollut sellainen kuin runoissaan antoi itsestään kuvan. Mathilda oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Joensuussa Pekka järjesteli asioita, hankki itselleen toisen työpaikan Neppenströmmiltä ja sopi, että Mathilda saisi mennä Cederbergille. Niin Mathilda kesän alussa muutti Joensuuhun. Naimisiin he menivät 23.8.1909. Yhteinen koti perustettiin Linnunniemeen.

Pielisen suu
Miten kaunis ja lämmin olikaan
se suvinen kesäilta,
kun allamme keinui hiljalleen
se pitkä Pielisen silta.

Ja Ilosaarikin ihmeinee
se usein eteemme ehtii.
Mut Linnunniemeen, sen katveeseen
me pieni pesämme tehtiin.

Ja pappi – se Laamanen – mukava mies,
hän yhtehen kätemme liitti.
Ei häissämme kelloja soitettu,
vain vannottu vala ja sormukset,
sen illan iloksi riitti.

Ah, sinne pihoille Pielisensuun,
mun vieläkin aatokset lentää,
ja silloin unohdan kaiken muun,
en ystäväin yhteyttä sentään.
Pekka ja Mathilda aloittivat yhteisen taipaleensa. Arki asettui uomiinsa. Mathilda sai nyt laittaa täytäntöön ruustinna Pöyhöseltä oppimansa kodinhoito- ja keittotaito-opit. Pekka ahmi talven aikana kirjaston kirjat yhden toisensa jälkeen. Häntä painoi veljeltä Aatamilta tullut kirje, jossa tämä kertoi olevansa Kuopiossa sairaalassa. Keuh(k)otauti oli saanut hänestäkin yliotteen.

Päivänpaisteelle

Päivä se pikkusen pilkottaa
tuon synkeän pilven alta.
Sivute siirtyy kauemmas,
ei luonamme olla malta.

Kultani kanssa me kuitenkin
tuvan lattia laistaa.
Ehkä se päiväkin paremmin
puhtaalle palkille paistaa.

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *