Kiertävä tarhuri
Pohtiessaan elämänsä kulkua vaari mielellään viittaa uniin. Unen, todellisuuden ja kuvitelman kuteet limittyivät toisiinsa hänen mielessään. Niin kuin uni Mathildasta. Kumpi oli ensin, uni vai tapahtuma? Näkikö Pekka unen Mathildasta ja tapasi sitten hänet, vai tapasiko ensin ja sitten näki unen. Sen, josta kirjoitti runon:
Katsoin hattuun ja hammeeseen
ja putosin nahkurin ammeeseen…
Nahkuri nauroi – niinpä niin –
sinä jouduit karvarin kahleisiin…
Oliko se Mathildan isä Kustaa, joka nauroi unessa? Uni ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa myös Joensuusta lähdön kohdalla. Niin paljon kuin Pekka Karjalaan oli kaivannutkin, jokin sai hänet taas liikkeelle. Yhtenä syynä lienee ollut aina tyytymätön työnantaja Nepperström. Elämäntarinassaan Pekka kutsuu itseään Nepen neulatyynyksi. Unet tulivat taas apuun. Pekka kertoo yhdessä kertomuksistaan, miten hänelle sanottiin unessa: ”Laula hämäläisten laulua tästä alkaen.” Lähtö Karjalasta oli kuitenkin raskas. Sen aiheuttama ikävä oli aiheena monissa runoissa:
Hyvästi Karjala!
Tuuli humahtelee, lauha kevättuuli,
Luokseen pyytää kaunis Pyhäselkä.
Hiihdän hiljaa, vavahtelee huuli –
Ei nyt ilosta mun laulu helkä.
Kuiskaan hyvästini kuuset, koivut teille,
Onnen orpo lähtee maailmalle.
Sadat muistot? – Rauha, rauha heille,
Ne mä kätköön käärin rinnan alle.
Pielisjoki pistää päänsä tuolta esiin,
Hohtaa hopealle kuutamossa.
Pienet pisariset hukkuu suuriin vesiin,
Niin käy ihmistenkin elon taistelossa.
Tuolla häämöttääpi Hämeen mailla
Pieni tupa alla pihlajaisen.
Sinne siirryn muuttolinnun lailla
Luokse kotikummun kukkivaisen.
(ote runosta, Kansan kalenteri 1912)
Muuttoa Hämeeseen helpotti se, että Mathilda pääsi lähelle kotiaan. Pekka oli otettu palvelukseen juuri perustettuun Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuraan. Työnsä hän aloitti kesäkuussa 1910. Tehtäviin kuului puutarhasuunnitelmien laatiminen, istutus-, kylvö- ja hoitotyöt puutarha-alalla sekä esitelmien pitäminen alueen maamiesseurojen kokoukseissa. Lisäksi hän opetti puutarhanhoitoa Vilppulan maamieskoululla ja Kuutolan kasvitarha- ja talouskoululla. Maamiesseurat järjestivät erilaisia kursseja maanviljelyksen edistämiseksi. Aiheena saattoi olla kesannon- tai kasvitarhanhoito tai hernekauran juurikkaiden keittiökasvi ja vihannes, kyntö ojankaivuukasvatus. Myös erilaisia iltamia ja kilpailuja järjestettiin. Vuoden 1913 toimintakertomuksen takakannessa on kuvattu Pekan työ seuraavasti:
Puutarhuri P.J. Huuskonen opastaa kaikissa käytännöllisissä puutarhaalaan kuuluvissa tehtävissä. Huolehtii hedelmä- ynnä muiden puiden sekä hedelmä- ja marjapensaitten tilauksesta. Puutarhuri kantaa tilaajalta omaan laskuunsa 2 mk 50 p:ä toimituspäivältä.
Työ oli liikkuvaa, sillä toimintalue oli laaja. Viikonloppuisin sentään pääsi kotiin. Hämeen-Satakunna maaviljelysseuran toimintakertomuksesta (s. 114) vuodelta 1913 käy ilmi, että Pekalle oli tuona vuonna kertynyt matka- ja toimituspäiviä 162 ja sen päälle vielä Kuutolaan tehdyt 55 päivää. Työkohteina olivat erilaiset laitokset ja maanviljelysseurat, tilalliset, vuokraajat, torpparit, mäkitupalaiset ja käsityöläiset. Tuona vuonna istutettiin Pekan johdolla 355 puuta, 1014 pensasta, 600 aitapuuta ja-pensasta sekä 713 koristepuuta ja -pensasta. Työmatkat taittuivat useimmiten polkupyörällä. Yöpyminen järjestyi matkataipaleen taloissa. Monenlaisia kommelluksia matkoilla tapahtui, mutta aina niistä selvittiin ja juttu luisti:
Pyrin pyörälläni Vilppulan suunnasta Ruovettä kohti. Ruhalassa kääntyi tien suunta länteen päin. Outoja mutkia ensikertalaiselle. Eräs muita mutkikkaampi mäen rinne oli edessäni. Jarrua ei pyörässäni ole. Pidän jalkaani jarruna tarvittaessa. Nytpä ei jalkajarruni pitänytkään ja pyörä lensi tulista vauhtia lehmäkarjaa kohden, joka tientäyteisenä märehti puolirinteessä. Uuh, sanoi lehmä ja mulkoili suurilla silmillään. Minä lensin levälleni lämpöisten kakkojen päälle. Säilyin särkymättä, mutta pyöräni sai vakavan vamman. Pieni mökki möllötti lähellä. Sinnepä siis apua saamaan.
Päivää!
Päivää, päivää!
Pyöräni rikki, saisinko hohtimet?
Ei minulla tässä, mutta hei eukko, tuo vieraalle hohtimet!
Olen ensikertalainen. Mitähän seutua tämä lienee?
Kekkosen kyläksi sanovat.
Kekkosen kylä…
Mitä ihmettelemistä siinä on! Täältä ne ovat Kekkosen konstitkin kotoisin.
Tämä seikka tarvitsee selityksen.Leikkaan tuon härkäomenapuunne, jos kerkeätte kertomaan.
Olette siis puutarhuri?
Niin olen.
Eukko hoi! Panepas pannusi tulelle. Täällä on puulääkäri lähellä, joka korjaa koiraspuusi.
Istuimme tuvan rapulla minä ja ukko. Ja meillä oli mukava turinatunti.
Pekka ja Mathilda asettuivat asumaan Keuruun rannalle. Työ sopi Pekan kulkevalle luonteelle ja Mathilda viihtyi kotona, kun sai toimia itsenäisesti. Seitsemän vuotta kului, perheeseen kuului nyt kolme poikaa. Elämä kohisi kuin keväinen puro.
Tulo
Soma on lampun valo
tutussa ikkunassa.
Oma on paras talo
kaikessa maailmassa.
Kaunis on kotiin tulo
kylältä taipaleelta.
Vartoovan vaimon sulo
tuntuu kuin autuudelta.
Sinisilmissä kilo,
sylissä pieni lapsi.
Suuri on ihmisen ilo,
kaunista kotitieni.
(Ikälisä)
Pikkulintuyhdistys
Piirroksessa on esitetty maatalo rakennuksineen. On talli ja hevonen, jota isäntä on harjaamassa. Kivinavetan edessä on sarvekkaita lehmiä, emäntä kiiruhtaa pihan poikki kohti navettaa olallaan kerppuja ja toisessa kädessään tonkka. Aidan takana on itse talo, piipusta tupruttaa savua. Ja järven ranta venevalkamineen siintää kauempana. Paperin vasemmassa laidassa on valtava mänty, joka ulottaa oksansa yli paperin ylälaidan. Männyn runkoon on kiinnitetty linnunpönttö, jonne pikkulintu on juuri lentämässä. Ja alempana rungon päälle on piirretty Suomen leijona -vaakuna kruunuineen. Koko näkymää kehystää tyyitelty havukuvio käpyineen.
Paperin keskelle on piirretty avattu käärö. Siihen on kirjoitettu: ”Suomen Eläinsuojeluyhdistys kutsuu täten Puutarhuri Herra P.J. Huuskosen yhdistyksen Pikkulintusuojeluksenneuvojaksi.” Tämän toimen Pekka sai vuonna 1913. Katsellessani tätä erikoista asiakirjaa minua vähän huvittaa. Muistan pienen kertomuksen siitä, miten linnunpesiä tuhonnut pojanvintiö ystävystyy harakan kanssa:
Joka kevät maleksimme lähiseudun metsät ristiin rastiin etsien lintujen pesiä. Kiivettiin puihin huimaaviin korkeuksiin. Usein ei ollut pesäpuussa oksia ennen kuin latvan huipussa. Silloin täytyi mennä reisimällä. Sen tempun tehtyä, olivat housut usein riekaleina ja kovat torut odotti kotona. Mutta luonto veti puuhun. Se lienee ollut peritty taipumus ammoisilta ajoilta.
Varikset ja harakat ne ensimmäisinä pesäpuita etsivät. Ja aikaisin keväällä aloimme tarkastella, mihin päin harakka lentää lekutteli. Variksen pesäpaikan sain tietoonsa, kun kuulosteli mistä kuului: Vaah, vaah.
Harakka teki pesänsä usein sakeaan matalaan männikköön. Se oli suuri risurykelmä, melkein umpinainen, että täytyi kätensä sisään pistää ennen kuin tiesi, oliko talo asuttu. Usein se oli vartioitukin.
– Kikahs, kikahs, sanoi äitimuori läheisessä puussa. Ja kun pojanvekkuli nousi yhä ylemmäs, ei emo malttanut yhdessä kohden olla. Se alkoi hyppiä oksalta oksalle ja nauroi tai itki sydämenbsä pohjasta.
Monta tuskanhetkeä me saatoimme lintuparoille. Ihan ilkeydestä särimme pesiä ja veimme poikaset eläteiksi tahi tapoimme.
Pahankurinen ja säälimätön on ihmisen lapsi. Sellainen ainakin minä olin. Maailma on sitten maksanut itselleni samalla mitalla. Tässäkin täyttyy se kultainen totuus, että millä mitalla te mittaatte, puitää teillekin mitattaman.
Että syvempiäkin tunteita saattaa liikkua villin pojanvesan sydämessä, siitä kerron tässä esimerkin.
Kerran kiikutin erään harakanpoikasen lakissani kotiin.
Ristimme sen ruman räätyksen Pekaksi. Tein sille oman m(ö?)äkin puupalikoista. Se sai myöskin pehmosen pesän, juomastian ja ruokakupin.
Ikävä oli Pekalla ensiaikoina. Ei syönyt, ei juonut. Ei mennyt majaansakaan, vaikka satoi. Se istua kyyhötti vain heinien päällä ja kallisteli päätään.
Ajattelin, että mitähän harakkaäiti mahtaa sanoa silloin kun se tuo ruokaa poikasilleen.. Sitten minä sen keksin. Kävin keräämässä matoja ja kärpäsiä, lintujen parasta herkkua.
– Kikahs, sanoin minä.
Pekka mulahutti silmiään ikäänkuin kysyen, että onko se totta. Ja kun minä sanoin toisen kerran:
– Kikahs, levitti se punaisen suunsa selkoselälleen.
Pistin suuhun matosen ja sinne se hävisi.
Kikahs, ja taasen suu aukesi ja antimet väheni.
Niin oli elämisen pulma ratkaistu Pekan kanssa ja me aloimme muutenkin tulla hyviksi tutuiksi. Muutaman päivän perästä se hypähti olkapäälleni ja koetteli siinä saada tasapainoa.
Pekasta kasvoi rohkea roikale. Se meni omin päinsä luvattomalle piimäpytylle. Se otti saippuapalasen ja kätki raunuoon. Se oli aivan kuin kotonaan. Ja sitten, kun se siivet rupesivat kantamaan,lensi se kauas metsään sukulaisiaan tervehtimään, mutta tuli taasen takaisin, lensipä suoraa päätä olkapäälleni. Ja jos se viipyi kauemmin poissa, nousin tuvan katolle ja savupiipun nenään ja huusin:
Pekka, Pekka!
Jostakin se kohta ilmestyi luokseni ja sanoi: Kikaks, kikaks, s.o. Tässä ollaan ,kaimaseni.
Meistä oli tullut tositoverit Pekan kanssa. Yhdessä käytiin marjamatkoilla ja ongella. Vakavana se odotti kokkatuhdolla kunnes minä sain särjensintin ja viskasin eteen.
Kikaks, eli että kiitos! Sanoi Pekka ja nielasi sätkyttelevän särjen.
Sitten kohtasi kova kohtalo Pekkaa ja minuakin – olimmehan kuin yhtä luuta.
Pekka paistatteli päivää haasian riu’ulla ja minä heitin häränpyllyä nurmikolla. Sitten kuului vain tuulen humaus. Pekka rääkäsi surkeasti. Kavahdin ylös. Näin suuren haukan lähtevän lentoon ja Pekka parka oli käpristyneenä sen kauheiden kynsien välissä.
Haukka lensi hyvin alhaalla. Minä porhalsin juoksuun sen perässä. Kivet ja kannot vilisivät silmissäni. Aitojen yli lensin kuin korento. Huima oli kyyti, mutta haukka oli nopeampi. Se ehti niitylle minuutin verran aiemmin ja laskeutui heinikkoon. Näin Pekan vielä sätkyttelevän. Kuulin pari voihkaisua. Sitten se vaikeni. Pää retkahti hervottomaksi. Ja haukka jatkoi matkaansa saaliineen.
Silloin minä heittäydyin heinikkoon. Syvältä sydämestäni tunki tuskan huuto. Huuleni valitti. Minä itkin. Pekka, Pekka parka! Minun oma Pekkani. (N:o 23, 29)
Rastaan suru
Näin minä kerran lintusen,
näin minä pienen rastaan.
Pienessä pienessä pesässään
se hoiteli pientä lastaan.
Kun minä kerran kuljin taas,
näin saman pienen rastaa.
Kysäisin hiljaa: Kuinka nyt voit?
Hän nyyhkytti ainoastaa.
Sitten se oksia syrjään vei
ja katseli kuollutta lastaan.
Multakin kyynel silmään sai
nähdessä surua rastaan.
Mäntän emäntä
Yksi vaarin romaanikäsikirjoituksista on nimeltään Mäntän emäntä. Niin kuin monen muunkin käsikirjoituksen kohdalla myös tämän sivuista osa on joutunut hukkaan tai vääriin pinoihin. Vaivoin saan koottua kertomuksen kokoon. Tällä kertaa minulla on kuitenkin onnea ja käsikirjoitus tuntuu vähä vähältä täydentyvän. Tajuan myös, että pieni kertomus, jonka olen luullut olevan irrallinen muistelma, onkin kehyskertomus itse tarinaan. Kehyksen tapahtuma-aika on vuosi 1910. Tarhuri Pekka pyöräilee Mäntässä Seppälän tilan ohitse, missä on parhaillaan huutokauppa. Hän huutaa sieltä itselleen Pietarista lähtöisin olevan kirjoituspöydän, jonka yksi laatikko on lukittu:
Seuraavana aamuna koputti Posti-Riihonen ovelleni.
– Mitä kuuluu?
– Hyvin on pullat uunissa.
Myöhästyin huutokaupasta. Sinä sait sen pölyisen pöydän. Aavistelen jotakin. Mitä siinä lukitussa laatikossa oli?
Ei sen kummempaa kuin lyijykynällä kirjoitettuja paperin palasia, sikin sokin ja sekaisin. Näyttää joku yrittäneen kirjoittaa kertomusta eräästä Mäntän emännästä, joka on mielestäni ollut muunnos enkelistä ja ihmisestä. Kesken on kertomus jäänyt.
Aiotko jatkaa?
Ehken joskus joutessani. Mutta kuka oli kirjoittaja? Tämä on ihan sulavaa suomen kieltä. Mitä sinä arvelet tästä tähyilijästä?
Tosiaan. Arvasitpa kysyä oikealta mieheltä. Isäni kertoi, että Seppälässä asui eräs nuori vähän omituinen mies, jota kutsuttiin vain kirjailijaksi. Päivät päästään hän kirjoitteli tuon samaisen pöydän ääressä. Loppujen lopuksi lääppi yhden tytön lämpimäksi ja kun läksi, vei tytön mennessään. Muuta tietoa minulla ei ole tästä kirjailijasta.
Entä emännästä?
Tosiaan, vähän hänestäkin. Taisi Tarttanen kertoa. Ei se ole olematon tarina. Tietävä, taitava, hurskas ihminen. Ohjasi omiaan, muitakin muisti hyväntekijänä. Kauniin muiston jätti jälkeensä. Eipä ihme, että kirjailijakin kiinnostui häntä kuvaamaan.
Näitä laatikosta saatuja sanoja ja lauseita kokoilin, sitelin – ehken pahoinkin pitelin. Pistin lomaan omiakin olettamuksiani makkaran mausteeksi. Tämä on tarinan tausta eräästä Mäntän emännästä. (s. 4.)
Itse tarina on nimetty alaotsikolla Eräs Mäntän emäntä, suluissa on vielä lisäys (tarinan mukaan). Tämä tarina jakautuu kahteen osaan. Ensin on kuvaus Mäntän talon historiasta, sen isännästä ja emännästä. Sijansa saavat myös talon pojat, erityisesti vanhin poika Viilus. Lukija saa seurata hänen kasvuaan vastuulliseksi isännäksi ja mieheksi. Ristiriitojen selviäminen synnyttää Viluksen mielessä laulun:
Olen soutanut Keurua kesäöin
ja kulkenut kuutamolla,
kun taivas hohteli tähtivöin,
niin hauskapa oli olla.
Ah valkea yö,
kun lainehet lyö
ja linnut lehdoissa laulaa.
Sata saarta Keurussa – sanovat on,
sata saarta ei nimeä vailla.
Kesäöinäpä keijut karkelon
tais tanssia saarten mailla.
Käy lehdoissa tie –
mihin polut ne vie –
keijut tanssivat saarten mailla.
Ah etäällä kuulehan kuohahtaa
tuo tuttumme Mäntän koski.
Vaan Kolhossa, sielläpä sittenkin
on Keurun puhtahin poski.
Ja mä purressain
yhä laulan vain
ja muistelen armasta aikaa.
Kesän mentyä lehdot ne kellastuu,
kesän mentyä Keuru on jäässä.
On tyyni raukeus rannoilla,
ei suudella niemen päässä.
Vaan Mänttä tuo,
yhä Keurua juo
vie kuohunsa Kuoreveteen.
Tähän lauluun loppuu käsikirjoituksen ensimmäinen osa. Toisessa osassa ovat pääosassa Mäntän emäntä ja hänen näkynsä. Emäntä ennustaa Mäntän kehittymisen vilkkaaksi tehdasyhteisöksi. Hän näkee myös hienon palatsin, kauniin kirkon ja sodan merkit:
Tulee suuri sota. Niin suuri, ettei maailma ole koskaan sellaista kokenut. Suurten, ihmisten tekemien lintujen siipien havina kuuluu tänne asti. Jopa joku päällämme lentää ja pudottaa purunsa metsän reunaan. Onneksi vain varis vaurioituu ja putoaa oksalta alas. Sota on tauti, se tarttuu. Niin käypi täälläkin. Vihan vimmassa unohtaa veli veljensä. Isä muuttuu ilkeäksi esikoistaan kohtaan. Äiti vain ääntelee tuskissaan ja anelee Luojan apua, olipa poika millä puolella tahansa. Sodan rutto runtelee kohta koko Suomenmaan. (Mäntän emäntä, 32.)
Aaveratsastaja
Vaihtelua kaipaava Pekka päätti jättää työnsä kiertävänä tarhurina vuonna 1917. Hän oli hakenut puutarhurin töitä Mäntästä Serlachiukselta. Tehdasalueelle oli rakennettu uusi kasvihuone, josta tuli Pekan työmaa. Ensitapaaminen tehtaan johdon kanssa sujui huonosti, mutta seuraavalla kerralla Pekka osasi jo varautua:
Kaksi ovea edessä. Opas ohjasi pyhimpään.
– Hyvää päivää!
Ei kuulu vastausta. Näen vaan leveät hartiat kirjoituspöydän ääressä edessäni.
Kuka te olette? Mitä te haette?
Olen uusi…
Uusi tai vanha, en minä jouda lypsämään sanojanne. Menkää!
Opas nauraa virnisteli. Lienee samanlaista sattunut ennenkin. Seuraavana päivänä varauduin valmiiksi. Pärräytin päiväni ja nikkasin nimeni ennen kuin ovi ehti takanani kiinni lupsahtaa.
Hyvä. Se entinen oli kelvoton, saamaton hutilus. Kirkkoherra suositteli teitä. Purkakaa se vanha kasvihuoneröttelö ensimmäiseksi.
Se on jo purettu.
Hyvä. Vuorinen näyttää asuntonne.
Olen jo muuttanut. Tulin eilen.
Hemmetti! Menkää! Pankaa töpinäksi!
Ensimmäisen maailmansota oli koetellut Eurooppaa jo monta vuotta. Sota kosketti Suomea monin tavoin, vaikka sotatoimet tapahtuivat kauempana. Sodan ahdinko oli kuitenkin läsnä. Venäjän armeijassa palveli suomalaisia vapaaehtoisia. Etelä-Karjalassa tehtiin linnoitustöitä Pietarin turvaamiseksi ja sotatarviketilaukset teettivät töitä. Sadattuhannet haavoittuneet venäläissotilaat kulkivat Suomen halki ja heitä hoidettiin sotilassairaaloissa. Sitten alkoi elintarvikkeiden säännöstely. Ahdinko lisääntyi. Verdunin kuukausia kestäneet veriset taistelut järkyttivät ihmisiä. (LÄHDE) Pekka seurasi sodan tapahtumia lehdistä. Sota ja tappaminen kammottivat Pekkaa. Tämä kammo juonsi lapsuuteen asti ja yhteen tiettyyn tapaukseen: Pekka oli leikin päiten laukaissut naapurissa olleen ruostuneen aseen kohti halkopinoa. Ase laukesi sirpaleiksi hänen käsiinsä, hajosi kokonaan. Samanaikaisesti halkopinon takaa vilahti tytön pää. Pekka järkyttyi tajutessaan, miten olisi käynyt , jos ase olisi toiminut niin kuin piti:
Tuntui kuin olisin kuullut korvissani katekismuksen sanat ”Elä tapa”. Sehän oli kielto kaikkeen tappamiseen ja kuuluu kaiketikin ihan ensimmäiseksi ihmiselle. Tämä tapaus tuli taakaksi elinajakseni: ”Elä tapa”. Ja sehän on oikein meille kaikille vielä tänäkin päivänä.
Vuonna 1917 julkaistiin Pekan sodanvastainen runoelma. Siinä aaveratsastaja kulkee läpi sodan runteleman Euroopan ja kertoo näkemistään kauheuksista. Runoelma lähtee liikkeelle vallankumouksellisen Pietarin kaduilta. Keisari on menettänyt kruununsa ja Rasputin saanut sammaltukon suuhunsa. Aaveratsastaja kiitää halki Balttian maiden etsien rauhaa. Kaikkialla hän kuitenkin saa kohdata vain sotaa ja kärsimystä. Myös Unkarin pusta palaa ja Romanian kuningas Kaarlen viitta on tahriintunut vereen. Turkki, Serbia, Montenegro, Italia – kaikkialla sama tuho. Ja Preussi, joka kulkee sortajana. Aaveratsastaja jättää hyvästinsä:
Hyvästi Berlin, en pyövelien pesään pysähdy
lehahtaa vastaan sieltä kalman haju.
Ikävöi kansat vapauteen ja kesään,
vaan hulluuteensa hukkuu vapaus ja taju.
Matka jatkuu vielä halki Belgian, Ranskan ja Englannin. Jo lähestyy Tanska, Norja ja Ruotsi. Mieli murheellisena Aaveratsastaja palaa kotiin:
Eessäni Pohjanlahti levotonna pauhaa
ja tuolla siintää saaret, kotiranta.
Hivelee jäinen tuuli päätä, kaulaa –
ei vielä vihannoitse lehden kanta.
Ja nyt mun ratsuni levätä jo saapi,
kotona oomme ja oman hirren alla.
Se mitä näin, murheesta muistuttaapi,
kun kuolo käy ja mailla hiipii halla.
Missä papit, leviitat ja muutkin,
Jumalan tähden, tuokaa lohdun sana!
Rukoilkaa, että herää kuolleet luutkin,
nyt sielut hukkuu, uhreja saapi mana.
(Ote runosta Aaveratsastaja 1917, julkaistu viikkolohdessä?)
Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan aikoihin Pekka kirjoitti lukuisia sodanvastaisia runoja, joista osa käsittelee sotaa ja tappamista yleisesti eettisesti tuomittavna tekona. Osassa runoista hän lähestyy sodan raadollisuutta ihmiskohtaloiden kautta. Kansalaissodan tapahtumia käsitellään runoissa Pekka Pekosesta ja elämäntarinan sivujuonteeksi päätyneessä runossa Kasper Tantusta. Omakohtainen muistelma kansalaissodasta on kirjoitettu vasta viimeisinä elinvuosina. Tapahtumien näyttämönä on Mäntän Serlachiuksen tehdas. Tehtaan alue oli vahvasti valkoisten valvonnassa:
Olin itse joutua tapon uhriksi veljessodan kiehuessa. Vähältä piti. Keurun jäällä kellotti jo monta miestä, joiden oli katsottu liian itsekkäästi itseään puolustavan. Minä laulaa lurittelin tapani mukaan ajan ankeudesta. Orpojen osasta, köyhien kärsimyksestä. Lienenpä pistänyt piikkejäkin sanojen sekaan, joista ei erityisesti tykätty. Sanat vielä saastuivat kujia kulkiessaan kun niitä vielä sanomalehdissäkin julaistiin. Olipa jo viety viesti pääpukarillekin, joka omakätisesti antoi lomapasseja norkoilijoille Keurun rannoilla. Mutta oli tulinen kiire. Ansioitunut aatelismies määrättiin sakinsa kanssa Tampereen valloitukseen vaikka oli ollut kotiseudullakin tehtäviä. Mainittiin siinä lähtöhötäkässä minunkin nimeni, että jääpi tänne vielä se yksi suunsa soittaja, joka värssyä vääntelee ihmisistä vieläpä lehtiin asti.
Sota
Sä kirottu sota!
Ei viihdytä seuras!
Mua hevin et ota,
en tunnoton teuras
ja arvoton olio ole.
Sä aukaiset kitas
ja narskuvat hampaas.
Ja virität ritas
ja lauhkeat lampaas
veriseen syliisi suljet.
Kellastuu keto
ja kuivettuu kukka,
kun hirveä peto,
tuo helvetin hukka
kiertäen, kaartaen kulkee.
Kauhea jano
sen suonia viiltää.
Ei anteeksi ano,
vaan poroksi hiiltää
tiedon ja taidon heelmät.
Syntinen liha
kaiken tään saapi.
Vilppi ja viha
maat hukuttaapai –
kuolema kujilla kulkee.
Vertaiset
Oli murhaaja Kain,
minä syntinen vain,
mut kumpikin alle
ankaran lain,
me joudumme kerran,
minä ja Kain.
Oli murhaaja Kain,
minä tuntea sain,
että kaikki synti on
rikkomus lain.
Niin vertaiset oomme
minä ja Kain.
Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla
Rauhattomuus ei hellittänyt otettaan Pekasta. Hän muutti perheineen tiuhaan tahtiin. Useammin kuin kerran hän sai kuulla kysymyksen ”Joko te taas muutatte?” Mäntän jälkeen seurasi epäonninen muutto Äetsään. Tehtaan puutarhurin työ siellä ei ollut, mitä oli luvattu. Edessä oli muutto Siuntioon. Siellä syntyi vuonna 1919 perheen tytär. Ruotsinkielinen seutu ei kuitenkaan viehättänyt Pekkaa ja niin matka jatkui Keski-Suomeen. Leppävedellä Pekka toimi Järvilinnan kasvatuslaitoksen puutarhurikatsastajana (1921-1924). Siellä hänen tehtäviinsä kuului myös ohjata laitoksen oppilaita. Muutaman vuoden työskentelyn jälkeen hänen toimensa vakinaistettiin. Todistukset kertovat hänen saaneen vakituisen viran 16. toukokuuta 1924. Alkoiko vakituinen virka ahdistaa vai mistä oli kyse, muutama kuukausi nimityksen jälkeen Pekka pyysi työtodistusta ja alkoi hakea uutta paikkaa. Sen hän sai Aurasta Käyrän turvakodista, missä hänen tehtävänsä olivat samat kuin Leppävedellä. Työn Käyrässä hän aloitti helmikuussa 1925. Vuotta kauempaa ei Pekka sielläkään viihtunyt.
Monet työelämän aikaan sijoittuvat runot kertovat huono-osaisuudessta ja katkeruudesta. Pekka oli voimakkaasti heikompien puolella ja aisti epäoikeudenmukaisuudet, joista hänella oli omakohtaista kokemusta. Runoissa hän kuvaa yhteiskuntaluokkien välistä epätasa-arvoa ja sen herättämiä vihan tunteita. Hierarkian kautta saatu valta on hänelle kuin punainen vaate:
Näyttää hyvin tärkeältä tämä
herra johtajamme.
Rämisee kuin vanha patarämä –
tuskin kumarramme.
Tasa-arvon puute saa Pekan huudahtamaan: ”Olen vapaa mies, en tyhmä renki!” Vaikka elämämnkokemusten mukanaan tuoma katkeruus kuultaakin läpi runoissa, on niissä kuitenkin säikeenä myös usko parempaan: ”Ei työmiehen elämä ole kuin herran, mutta se tunnustetaan kerran.”
Useasti olen miettinyt, millaista Mathildan ja lasten elämä mahtoi olla ainaisten muuttojen pyörteessä. Lasten koulunkäynti on varmaan ollut hankalaa. Jään ihmettelenään sitä, miten elämänvirta kuljettaa ihmistä. Miten uusia ideoita ja ajatuksia syntyy, miten monet niistä jäävät toteutumatta ja johonkin haasteeseen tartutaan? Mistä ollaan valmiita luopumaan, mistä ei? Oliko Mathildalla mitään sananvaltaa muuttoihin?
Runokokoelma Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla kertoo perheen monista asuinpaikoista. Kirjoittaessaan tämän kokoelman runoja Pekalla oli mielessään Topeliuksen runo Inarijärvi, jota laulettiin Villiruusun sävelellä. Sen rytmiin hän sovellutti omia sanojaan. Kaupungit, joista hän teki lauluja, ovat Kuopio, Joensuu, Oulu, Helsinki, Tampere, Turku, Hämeenlinna ja Lahti. Niiden lähitienoille sijoittuivat asuin- ja oleskelupaikat Karttula, Pielavesi, Niittylahti, Teisko, Vilppula, Mänttä, Siuntio, Laukaa, Aura, Teijo ja vihdoin myös Ruhala.
kartta, paikat (ja vuosiluvut)
Karttaan säkeitä eri kaupunkeihin liittyvistä runoista:
Mies kulkee Kuopiossa
ja lausuu itselleen:
puolesta Puijon laula
ja kauniin Kallaveen.
Jo aivan nuoruudessa
mä löysin Joensuun.
Ja Pyhäselän rantaan
istutin laulupuun.
Haaveilin pohjolasta
ja sinne lähdinkin.
Syyskuussa sitten vasta
mä Oulun tavoitin.
Tää laulu kauas kantaa
ylitse vuosien.
Taas Suomenlahden rantaa
aatoksin astelen.
Hei Tammerkosken sillalla
käy huiske vasta illalla
ja monet neidot siellä
käy ilman sukkia
Ruissaloon polku johtaa,
sä varmaan tunnet sen.
Ja siellä moni kohtaa
varjossa tammien.
Jäävät kukat kukkimaan,
niistä maksoin hirmu hinnan.
Kaunein kukka kuollessaa –
hämy peittää Hämeenlinnan.
Jo väsyy jalan tahti
hapuillen tunnen sen.
Ja lauluissani Lahti
lie myöskin viimeinen.
Rauhaton
Rinnan alla kumma kaiho
yhä pitää majaa.
Kotilieden lämpimästä
uloskin mun ajaa.
Katson yötä, tähtivyötä
onhan sinne matkaa.
Sielläköhän ihminenkin
elämäänsä jatkaa.
Lensi tähti, lensi toinen,
sammui veden kalvoon.
Liekö totta: enkelitkin
vaiheitamme valvoo.
Pienen kodin ikkunalla
pieni lamppu palaa.
Siellä nukkuu lapsikullat,
sinne hiivin salaa.
(1920)
Murteella ja nimimerkillä
Missä päin Suomea asuikin vaari kirjoitti runoja, pakinoita ja kaskuja savoksi. Hän tarjosi niitä paitsi lehtiin myös eri kustantajalle. Lahtelainen Kustannusliike ”Suomi” ilmoitti kirjeessään 19.3.1919, että ”painatusvaikeuksien vuoksi täytyy meidän palauttaa käsikirjoituksenne takaisin”. Muutama runo ja kasku oli kuitenkin painettu juuri ilmestyneessä pilalehdessä. Vaari ei lannistunut käsikirjoitusten takaisin tulosta. WSOY:n kanssa kirjeenvaihtoa käytiin vuonna 1926. Kyseessä oli tuolloin Talkkunoo- kokoelma, jonka runoja kustannustoimittaja J. Jäntti vertaa Kalle Väänäsen Savolaesta sanarieskoo (192?) teoksen runoihin. Jäntti perustelee käsikirjoituksen palautusta seuraavasti:
Mutta vaikka runonne usein ovatkin varsin sukkelia, on totuus kuitenkin se, että murrerunojen ajatus ei enää ole uusi, yleisö alkaa olla niillä kyllästetty, ja niin ollen voisi vain poikkeuksellisen hyvä murrerunojen kokoelma sitä kiinnostaa. Kun teidän kokoelmanne ei mielestämme kykene ylittämään maisteri Väänäsen saavutuksia, emme katso voivamme ryhtyä uuden sanarieska-kokoelman julkaisemiseen…(Kirje 16.2.1926, yksityiskokoelmat.)
Vaarin murteellisia runoja julkaistiin aikanaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Joitain runoja on painettu myös myöhemissä omakustanteissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vaari tarjosi käsikirjoituksiaan 1960-luvulla. Sinne onkin tallennettu joitain kokoelmia. Suorasanainen osittain murteella kirjoitettu käsikirjoitus Kaskuja Karttulasta löytyy Karttulan kirjaston kotiseutukokoelmasta.
Kuarteen Selema
Iski se silimee ja liekutti helemoo,
empä oo nähnynnä semmosta Selemoo.
Kohta jo kurkisti kuontalon takkoo,
eekä sen hyvvyyttä piässynnä pakkoon.
Kesät se aitassa ylläällä makkoo,
ovessa pittää vuan pikkusta rakkoo.
Siitä se näkköö ja siitä se kuuloo,
siitäpä raitista ilimookin tuuloo.
Kerran kun eto ja viäns syvänalloo,
rappuja nousin ja kurkistin salloo.
Hämäläis-Tuakkopas vastaani kahtoo –
mittees se Pekka nyt tiältähi tahtoo.
Kiännähti käpäläni, teki niin pahhoo,
Selmankin tunteet laihtuu ja lahhoo.
Kaikkien kanssa keikkuu ja vehtoo,
en minä semmosta riijata kehtoo.
Selemasta piäsinkin tyttöjen makkuun,
täätyi lähteä toisijen hakkuun.
Kuarteen Selemoopa vielähin muistan.
Hämäläis-Tuakolle nyrkkijä puistan.
Kun suuremmat julkaisuhankkeet eivät onnistuneet, vaari lähetti runojaan ja kertomuksiaan erilaisiin lehtiin ja kokoelmiin. Hän olikin monen julkaisun vakituinen avustaja. Nuoruudessa hän kirjoitti paljon kalentereihin ja albumeihin niin kuin Eteenpäin-kalenteri, Kansankalenteri ja Kansanvalistuseuran kalenteri tai Nuori Suomi ja Suomalainen albumi. Hän oli avustajana myös monissa työväen lehdissä. Sitten olivat uskonnollispainotteiset lehdet niin kuin Pelastusarmeijan Sotahuuto tai Koti-lehti. Pieni kertomus Maaltapako on julkaistu Kristillisen työläisnuorison liiton kokolemassa Tie säteilee valoa (1945). Osansa saivat myös viihteeliset ja romanttiset aikakausjulkaisut: Lauantai, Perjantai, Nyyrikki, Vipunen ja Väinämöinen. Oman alan lehtiä edustavat Puutarha ja Floora. Vuosien mittaan julkaistiin vaarin runoja ja kertomuksia Helsingin, Hämeenlinnan, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Lahden, Mikkelin, Mäntän, Oulun, Ruoveden, Sortavalan, Tampereen sanomalehdissä. Erilaisia aikakaulehtiä, joista hänen kirjoituksiaan voi löytää, ovat Helsingin Kaiku, Imatra, Kanerva, Koitto, Kyläkirjaston kuvalehti, Nuori Karjala, Nuorten kirja, Nuorten todistus, Otava, Panu, Pyrkijä, Revontuli ja Suomen Kuvalehti. Tärkeitä foorumeita olivat myös joululehdet ja tilapäisjulkaisut.
Runojen ja kertomusten julkaiseminen hyvinkin erilaisissa julkaisuissa johti siihen, että vaari mielellään käytti nimimerkkejä. Käytetyin nimimerkki oli hänen nimensä alkukirjaimista muodostunut P.J.H. Muutkin nimimerkit olivat usein lyhenteitä niin kuin PerHus ja KaHu. Romaanikäsikirjoituksissa hän käytti kokonaisia nimiä niin kuin näytelmäkäsikirjoituksessa Kirous ja Siunaus, jossa nimimerkkinä on Juho Jurvo. Pekka Peska -nimi koristaa puolestaan Mäntän emäntä -käsikirjoituksen etusivua. Välillä toivoin voivani jäljittää vaarin kirjoituksia nimimerkkeineen eri julkaisuista. Vaari oli kerännyt melkoisen määrän lehtileikkeitä elämänsä varrella ja niiden kautta jonkin verran selvisikin. Useimmiten talteen otetuissa leikkeissä ei kuitenkaan ollut julkaisun nimeä, joskus vuosiluku sentään oli paikallaan. Urakka kaikkien julkaisujen jäljittämiseen osoittautuikin liian suurisuuntaiseksi.
Auran rannoilla
Perheen muutto Turkuun tapahtui toukokuussa 1926. Pekka oli saanut töitä kaupungin istutuksilta. Työkohteita olivat kaupungin monet puistot ja viheralueet: Kupittaa, jolla oli pitkä perinne kaupunkilaisten virkistysalueena, Porthanin puisto Suurtorin ja Pinellan tuntumassa ja Mikaelin kirkon ympäristö. Myös Mathilda päätti ryhtyä työhän, kun perheen lapset olivat jo isompia. Jonkin aikaa hän oli mukana saunayrityksessä Matinkadulla. Hämeentullissa hän piti kahvila-ruokalaa, jossa oli töissä kaksi tarjoilijaa. Mathilda, joka kärsi vyöruususta ja kipeästä vatsasta, saattoi joskus kahvilassa heittäytyä kahvisäkkien päälle. Pekka viihtyi kahvilan kassan vieressä, jossa sai jutella asiakkaiden kanssa ja välillä toinmitella asioita. Joulukuussa 1927 hän totesi: ”En minä enää viitsikään pitää tointa.” Kaupungin istutukset saivat jäädä.
Perhe asui monessa eri paikassa: Kirkkotie, Ryssänmäki ja Uudenmaankatu. Keskustasta perhe muutti kaupungin ulkopuolelle Pähkinämäkeen, seitsemän veräjän taakse. Sieltä Mathilda kävi syksyllä torilla myymässä luumuja. Pekka lähti keskimmäisen poikansa kanssa Teijoon, mistä oli saanut puutarhurin töitä. Osa perhettä jäi vielä Pähkinämäkeen, mutta muutti sitten perässä. Teijossa vierähti kolme vuotta. Sieltä perhe palasi takaisin Turkuun, minne Pekka ei enää osannut asettua: ”Täällä nyt odottelen siirtoa jonnekin. Itsekö vielä muuttoni toimitan – vai vievätkö jo ensi kerralla muut minua.” Uusi työ löytyi Hämeen piirimielisairaalan puutarhalta. Kun perheenpää lähti Hämeenlinnaan, jäivät nuorimmat lapset äitinsä kanssa Turkuun. Asunto oli Puolalanmäessa. Mathilda ryhtyi pitämään vuo(k)ralaisia, myös hänen sisarensa Elli ja sisarpuolensa Saara asuivat jonkin aikaa siellä.
Haaksirikkoja
Mathilda näki unia, jotka välillä tuntuivat todellisuutta todellisemmilta. Yhdessä unessaan hän näki, miten laiva vajosi veden syvyyteen. Aamulla herätessään hän tunsi suurta ahdistusta eikä tiennyt, mitä tehdä. Hän kertoi lapsille unestaan. Todellisia haaksirikkoja ta(pah)htui tuolloin kaksi, jotka sivat paljon julkiuutta dramaattisuutensa vuoksi. Radion uutisissa kerrottiin syyskuussa 1929 Kuru-laivaa kohdanneesta haaksirikosta. Näsijärvellä riehunut syysmyrsky kaatoi laivan vain kilometrin päässä satamasta. Laivassa oli ollut 152 ihmistä, joista vain muutama saatiin pelastettua. Yli sata ihmistä hukkui. Laiva oli ollut menossa Mathildan kotiseudulle. Toinen onnettomuus tapahtui seuraavana vuonna, kun Oberon-niminen laiva vajosi meren syvyyteen. Laiva oli matkalla Kööpenhaminan kautta Amerikkaan, Hulliin, minne Mathildan Santeri-velikin oli lähtenyt. Oberon ja Arcturus-laivat, joita kapteeniveljekset ohjasivat, törmäsivät sumussa toisiinsa Kattegattissa. Oberon vajosi mereen muutamassa minuutissa vieden mukanaan 36 ihmistä.
Kuru
Syksyöinä Siilinkari
vilkuttaa ja kauas loistaa
niin kuin armain silmäpari
kulkijalta pelon poistaa.
Nyt on synkkä Siilinkari,
vesi vimmaisena vierii –
niin kuin vuoret aaltopari
yhä lähemmäksi kierii.
Kohtaloonsa kohden kuru
ripein potkuin yhä rientää…
Ja nyt Suomen täyttää suru,
kuka orpoin tuskat lientää?
Elämämme on kuin muru,
joka etken tullen putoo…
Kuohuin alle vaipui Kuru,
Ahti kuolleet kultiin kutoo.
Vimmaisena vierii Näsi,
aallot ankaroina pauhaa.
Kaitse meitä Luojan käsi,
anna lepoa ja rauhaa!
Eräs jouluaatto
Vyöryy allot suuret, mahtavat,
Kattegattiin syvän haudan kaivaa.
Usvain alla uinuu laajat ulapat,
niin kuin kaarnaa keinuttavat laivaa.
Joulu joutuu, rauhan juhla tuo,
sumu peittää öisen tähtitaivaan.
Aatos kiitää kotiin ystävien luo –
kuuluu ryske – aallot vyöryy laivaan.
Kaunis uljas oli Oberon,
sitä palvottiin kuin neittä oivaa.
Kaarnalastu oli – tuutu turvaton –
hädässä ei enää suonut hoivaa.
Tuskain huudot yöhön kajahtaa,
hyvästinsä täytyy monen heittää.
Tulet tummuu – laiva vajoaa –
Kattegattin aallot kaiken peittää.
Muistojen lumoama
Palstan levyisessä pitkässä lehtileikkeessä on vaarin kertomus Vaellusvuodet. Oikeastaan se on tilitys, missä hän käy läpi elämänvaiheitaan. Ajallisesti kertomus päättyy Turun aikaan. Onnistun määrittämään kertomuksen ilmestymisvuoden, sillä palstan ylälaitaa koristaa ruotsalaisen lentäjä Lundborgin kuva ja pieni tekstinpalanen viittaa Huippuvuorilla 1928 tapahtuneeseen ilmalaiva Italian haaksirikkoon. Lasken, että vaari on tuolloin ollut 48-vuotias. Hän taisi tunte itsensä vanhaksi. Ainakin hänellä oli tarve katsoa mennyttä. Eihän hän sitä paitsi voinut tietää, että hän oli vasta ohittanut elämäntaipaleensa puolivälin.
Sanotaan, että me täällä ajassa valmistumme tulevaisuutta varten. Sanotaan, että meillä on johtaja ja suojelusenkeli jokaisella. Ja sanotaan, että kaikki on tarkoituksenmukaista. Syy ja seuraus.
Jos meidän lopultakin täytyy taipua Luojamme tahtoon. Ja me tulemme hyviksi ja täydellisiksi. Jos niin on, niin minäkin unohdan nämä vaellusvuodet. Mikä on ollut, on se tarpeen ollut.
Työ Hämeen piirimielisairaalan puutarhurina (1932-1949) oli työteliästä aikaa. Kasvihuoneet, taimikasvatukset, kukkien hyötäminen, pihan käytävät – kaikki se työ piti ajatukset päivisin kurissa. Öisin vaari kirjoitti. Osa runoista meni ajankohtaisiin tarpeisiin, paikallislehtiin tai vaikkapa sairaalan väen toimittamaan Kankaantaustan kaikuja -monisteeseen, joka ilmestyi tarpeen vaatiessa kuten etusivulla mainittiin. Suurisuuntaisempi hanke oli ensimmäinen versio runomuotoisesta elämäntarinasta. Lapsuus ja nuoruus vyöryi vät voimakkaana vaarin mieleen.
Liekkö vika viulun kielen
kun se on niin suruinen?
Loiko luoja ihmismielen
syntein tähden tuomiten,
että kaihota se saapi
aina jotain etsien
kunne kuolo kolkuttaapi
lahot langat katkaisten.
Vuosia jo kohta täytän
pian viisikymmentä.
Vakavalta ehken näytän
nuorempien silmissä.
Mutta vielä valvon öitän
sama kaipuu rinnassa.
Uneksien täytän töitän
niin kuin ennen lapsena.
Taasen muistan viljapellot
kauniin kotiseutuni.
Vielä soivat karjan kellot
korvissani alati.
Teiden mutkat, joka kiven
näen näkymättömät.
Kallis mulle joka hiven,
vieraanani viipyvät.
Ja kun väsyneenä lasken
vanhat raajat levollen –
tunnen tuoksun kotikasken,
savu täyttää sieraimen.
Pyyhin, pyyhin silmiäni
nokisella kädelläin.
Häpeä en kyyneleitäin,
unta nuoruudesta näin.
Elämäntarina on käsin kirjoitettu sidottuun kirjaan, jonka kannet on päällystetty ruskealla kankaalla ja päälle kirjoitettu koristeellisin kirjaimin Erään tarhurin elämäntarina. Pieniruutuiset sivut sisältävät 344 värssyä ja lisäksi runoja, joita vaari kutsuu liitteiksi: Isän, äidin, veljen ja siskon laulut. Osa näistä runoista siirtyi myöhemmin julkaistuun elämäntarinaan sellaisenaan, osa osittain muokattuna ja muunneltuna. Käsinkirjoitettuun kirjaan kuuluu myös runokokoelma Taimi-Tarha, johon sisältyy 55 runoa. Niistä yksi on nimeltään Outo vaeltaja:
Laakson linnut mulle laulakaa,
taaskin sydämeni sairas on.
Elän unelmissa ja ne uuvuttaa,
kädet kovat ovat kohtalon.
Harvoin onni mulle hymyää,
sivu siivet viepi engelten.
Kohta vanha olen, harmaapää,
laho kanto kasvaa sammalen.
Kerran keinui poika purressaan,
yli kuohun kuuman ohjaten –
näki etäisyyden ihmemaan,
näki tähtein loiston armaisen.
Mutta sumu laski yli veen,
valo häipyi kotivalkaman.
Meri synkkä on ja sen syvyyteen
luultiin nuorukaisen hukkuneen.
Häipyi häivä, tuulet puhaltaa,
poika souti rantaan laulaen.
Ei hän tuttaviaan tunnekaan –
meri saanut iki sydämen.
Siitä lähtein hänen silmissään
outo kiilto asustanut on.
Lienee kyllästynyt elämään,
on kuin orpo täällä osaton.
Kun on kerran nähnyt ihmemaan,
kuullut taivaan soiton suloisen –
ei hän tyydy tylyyn maailmaan,
vaeltaa kuin varjo kaihoten.
Muisto muille, outo itselleen,
elänyt jo yhden elämän.
Sanotaan jo hautaan vajonneen,
vaikka tuntee tuskat elämän.
Kylkiluu
Kun mietin Pekan ja Mathildan perheen elämään, minusta tuntuu kuin Pekka muuttaessaan Turusta Hämeenlinnaan olisi halunnut lähteä karkuun Mathildaa ja koko perhe-elämää. Perhe kuitenkin muutti hänen perässään ja Mathilda jätti liiketoimensa. Vanhimmat pojat olivat jo lähteneet maailmalle ja kotona olivat nuorin poika ja tytär. Asunto oli saatu siraalalarakennuksesta, mutta Pekka halusi muualle. Koti rakennettiin vanhan tallin ylisille. Asunto oli kylmä, mutta siellä oli oma rauha. Pekalla riitti töitä sairaalan puutarhassa ja kasvihuoneella, vapaa-aika kului runoja ja kertomuksia tehdessä.
Tätini sanoi isänsä ja äitinsä olleen boheemeja. Hänelle boheemi merkitsi sitä, että sekä isä että äiti olivat monasti muissa maailmoissaan: ”Äiti lauloi virsiä ja isä soitti kannelta.” Pekan iänikuinen kirjoittaminen ärsytti välillä niin Mathildaa kuin lapsiakin. Kai muutkin osasivat kirjoittaa! Yhdestä joulusta tulikin sitten oikea kirjoitusjoulu. Pojat kirjoittivat kertomuksia ja Mathilda oli päättänyt tehdä runon. Aiheeksi hän valitsi pääsiäisen. Niin alkoi riimitys. Runon nimeksi tuli Kutsu ja Mathilda lähetti sen Koti-lehteen. Pääsiäisnumerosta hän saattoi esitellä perheelleen julkaistun runonsa. Runon lopussa olivat hänen nimikirjaimensa H.H., Hilda Huuskonen. Mathilda kirjoitti vielä muutaman runon samaan lehteen, mutta lopetti sitten kirjoittamisen.
Kutsu
Palmut kävin noutamassa.
Tule, Jeesus, vieraaksemme!
Annan sulle oman hevon,
jolla ajat, niinkuin ennen
nuorella aasin varsalla.
Tule, Jeesus, oven’ avaan,
palmut sulle kätees’ kannan,
käyn mä vielä katsomassa,
onko kaikki hohtavana
sydämeni sopukoissa.
Sinä olet suuri, pyhä.
Liekö toivon’ turha yhä.
En mä vaivu pelkoon syvään.
Luotan lupaksees’ hyvään,
meidän ystävämme!
Tule, Jeesus, tule pian,
kohta kuihtuu palmut, ihan!
H.H.
(Koti N:o 3, 1939)
Mathilda tuntuu aiheuttiavan Pekalle päänvaivaa. Se päilyväsilmäinen kaunotar, johon hän oli rakastunut, oli vuosien myötä muuttunut itsenäiseksi naiseksi, joka perusti liikeyrityksiä, hoiti kodin ja lapset, selvitti sotkut. Sellaisia toimeliaita ja reipasotteisia naisia sanottiin Pekan lapsuudessa akoiksi. Vai olisiko Mathilda ollut aina omapäinen ja Pekka ei vain ollut huomannut sitä? Olihan Mathilda käynyt koulujakin ja ollut opettajana. Eivätkä ruustinna Pöyhösen opit naisen tehtävästä varmaankaan olleet jääneet unohduksiin. Mathilda itse saattoi tokaista, ettei hän ollutkaan mikään tavallinen akka.
Halla
Puutarhuri tietää, miten halla tuhoaa. Se saapuu hiljaa hiipien ja jattää jälkeensä kuuraisen maan. Se vioittaa taimia ja kasvusilmuja, tappaakin. Pekalle Mathildan kuolema oli kuin kesähalla, jonka aiheuttamaa tuhoa hän jäi katsomaan. Pitkä yhteinen taival oli ohi. Kaikki ei aina ollut mennyt hyvin. Ehkä kuolemaan olisi pitänyt valmistautua. Niin kuin tarhuri valmistautuu suojaamaan taimet hallan uhatessa. Pekka kantoi syyllisyyttä. Niin äitinsä kuin vaimonsakin kohdalla hän tunsi olleensa tyly ja ymmärtämätön, syyllinen. Vaimon kuoleman jälkeiset runot kertovat paitsi surusta, myös tästä syyllisyydestä. Myöhemmissä runoissa Mathildasta tulee kaivattu ystävä, joka odottaa rajan toisella puolen
Minun syyni
Syksyn tulo minun syyni,
kesken kesän suutuin sulle.
Yksin pyristelit pyyni,
olit aina hyvä mulle.
Pahat sanat sanoi suuni,
viestit vieri Jumalalle.
Nyt on kylmä kylkiluuni,
sinä muutit mullan alle.
Kulottuupui kukkamaani,
ei se elä, kuka kuoli.
Halla halmeitani vaanii,
täällä torkun toinen puoli.
(Kahdeksan kaupunkia 1965)
Neito
Kultalankoja kultakerältä
neito neuloo ja kutoo.
Mutta kalvaalta kasvoperältä
kyynelhelmiä putoo.
Putoo – putoo –
neito neuloo ja kutoo
kyynelhelmiä surun pirralla.
Kylmät laineet on elon virralla,
vaikea mennä sen yli –
kylmä on mullan syli.
Syksystä kevääseen
Kun Mathilda kuoli oli Pekalla vielä vuosi jäljellä eläkeikään. Sitten olisi edessä muutto Itärantaan. Ajatukset alkoivat kulkea uusia ratoja. Millaista Itärannassa olisi? Paikan kauneus oli tehnyt vaikutuksen Pekkaan. Ollessaan kiertävänä puutarhurina hänen reittinsä oli usein sivunnut Ruhalaa. Ja olihan hän vuosien mittaan kuullut paljon siitä, millaista elämä oli ollut siellä Mathildan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta pitkä talvi oli vielä edessä.
Tätä joulua vietan yksin ilman läheisiä. Olin joulupukkina 8:lla. Sitten oli tunnin verran Haskiolassa – sitten kotiin. Joulun ja samoin Tapanin olin kokonaan kotona – ei käynyt yhtään vierasta. Joululahjoja sain melkein liikaa. Varsinkin leivonnaisia jää kuivumaan. Muutenkin on maha liian täysi.
Niinpä niin. Talossa ei ole emäntätä enää. 39 – ei kun 40 kertaa vietimme yhdessä joulua. Tuntui kummalliselta kun 1948 koristin kuusta yksinäni. 17. joulu tässäkin talossa ja varmasti viimeinen.
Betlehemin tähti
Miten kirkas onkaan tähti tuo,
joka Betlehemin yllä loistaa
rauhaa mielen sydämeen se luo,
pelon, tuskan ainaiseksi poistaa.
Kaiken ylle yltää säkeet nuo
hyväellen kaukaisinta kaistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
johon armon aurinkoinen paistaa.
Tulee Luoja luotujensa luo,
tähti Betlehenin taaskin loistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
tuskan pelon ainaiseksi poistaa.
Eläkepäivät eivät alkaneet aivan vaivattomasti. Koska Pekka oli ollut töissä monella eri työnantajalla, monessa eri paikassa, eläkepäätöksen teossa oli ongelmia. Alkoi paperisota, jossa punnittiin, mitkä paikat olivat kartuttaneet eläkettä, mitkä eivät. Löydän pinon paperita, joista osa on työtödistusten jäljennöksiä, osa valituksia eri instansseihin. Elämä tuntui mutkikkaalta. Lapsuuden aika ahdinkoineenkin herätti yksinkertaisuudessaan kaipauksen mieleen.
Kun lehdet lentävät
Teroitin kunäni.
Tässä nyt istun ajatellen:
mitähän kirjoitan.
Alkavat aatokset
kierrellä samaa rataa,
niin kuin eksynyt oisin.
Kaipaan kotia –
lempeän kaunista lampun valoa
sirkkojen laulua
savutuvan kitkerää tuoksua
hiekalla pestyjä
puhtaita palkkeja
ja lieden tuhkaa
johon voin paljaat jalat upottaa –
niitä mä kaipaan.
Lehdet lentävät.
Näen että päivät lyhenee –
syksy on tullut.
Minullekin
syksy on tullut.
Sillä se kaikki mikä on
kaunista ollut
taas takaisin palaa
ja valtaa mielen.
Niinhän sanotaan
että me aikojen vierittyä
tulemme lapsiksi jälleen
kaipaamme kotiin, isää ja äitiä
elämme uudestaan
nuo rakkaimmat hetket.
Ja niin sanotaan
että Luojallemmekin
kelpaa vain lapsen mieli
ja kieli.
Ylpeät ja itsekkäät
saavat vielä kestää monien
vuosien kiirastulen.
Tervetuloa syksy,
jos vaan olen otollinen
sinut vastaan ottamaan.
Laulajan usko
Tätä laulua ei ole laulettu,
se tuli mieleeni äsken.
Pidin linnun vankina häkissä,
vaan nyt sen lentohon käsken.
Olen ikäni kaiken kaihonnut
ja säilyttänyt sen uskon,
että kerran lintuni nähdä saa
tuon ihanan illan ruskon,
joka kummun kukille heijastaa
sen kauneimman kajastuksen
kuin äiti syliinsä puristaa
ja sanelee siunauksen.