KIERTO
Kun keski-ikä oli saanut vaarin katsomaan lapsuuteen ja nuoruuteen, sai vanhuus hänen ajatuksensa kulkemaan yhä kaukaisempiin maailmoihin. Vainajat ja henget olivat aina kulkeneet hänen vierellään. Maallinen elämä oli vaarille vain yksi puku, jonka kuolema riisuu. Pohjan näille ajatuksilleen hän oli saanut nuoruudessaan tutustuessaan teosofian ajatusmaailmaan.Teoilla ja ajatuksilla on seurauksensa, ihmistä ohjaa syyn ja seurauksen laki, karma. Ihmisen sisäinen olemus on hänen elämänsä ja entisten elämiensä ja niiden välitilojen summa. Karma puhdistaa.
Rajalla
Aukaisen kuin soman solen,
rintaani sen asetan.
Minä elän, minä olen
vielä jälkeen kuoleman.
Karmassani pahat palan,
uhmastani uudistun.
Sitten toisen ajan alan,
rakkaudesta rakennun.
Valo polttaa kuivan kulon
sydämestä syntisen.
Nyt jo tunnen suven sulon,
Olen onnen lapsonen.
Niin kuin argeologi kokoaa näytteitä eri aikakausilta niin vaarikin kokosi Runopajaansa sirpaleita elämäntaipaleensa varrelta. Nämä sirpaleet sekoittuivat lähellä eläneiden ihmisten elämän sirpaleisiin. Vaarin kannel nahkurin mankelin vieressä, Mathildan äidin pirta kuokan vieressä. Maalaukset ja runot olivat nekin muistona eletystä. Kunnes aika lahottaa ja pistää kaiken kiertoon.
Kiertää
Jos jotain tielle tipahtaa
sen kerjäläinen saa.
Kenties joskus palatsin
hän niistä rakentaa.
Kun meren aallot myllertää,
niin jotain häviää.
Mut toinen kohta pirstoilla
tupaansa lämmittää.
Kun kukka kuolee kummullan,
se eipä siihen jää.
Sen siemen jossain synnyttää
taas uutta elämää.
RUNONI
Näitä runoja ruokin
polvellani
kun maita kuokin.
Ne olivat vastassa
ovellani
kun tupaan tulin.
Ne nauroi, lauloi
ja leperteli
ja kanssain eli.
Kuin omat pienoiseni
ne syliin sulin.
Niin aika meni –
nyt olen vanha, harmaa –
en pelkää karmaa,
vaan etsin uutta lankaa
laululleni…
Menneet vuodet ovat
olleet kovat…
Mutta onpa iloakin ollut
ja terveet jäsenet ovat
säästyneet vanhuudelle.
Nyt saan hiljaa
kävellä rauhaista rantaa,
niin kauan kuin Luoja
armon aikaa antaa. –
V
Pekka Huuskonen 1880-1963
Runo – eräs elämäntarina – 900 värssyä
1963
JÄLKISANAT
Kirjoitustyö on ohi. Järjestelen vielä vaarin papereita kansioihin ja pahvilaatikoihin. Laitan selvitettyjä käsikirjoituksia löytämiini pahvikansiin ja kirjoittelen niihin pieniä selityksiä. Sidon irtolehtiä nipuiksi erivärisilläsillä nauhoilla. Yhteen kasaan numeroidut epäselviksi jääneet sivut, toiseen numeroimattomat. Kokonainen pahvilaatikko on kertynyt sellaisia papereita, joille ei ole löytynyt paikkaa. Luen niitä uudelleen, jos vielä jotain selviäisi. Tätä tehdessäni löydän suorasanaisten irtosivujen joukosta paperin, jota en ole aiemmin huomannut. Se on tiheään koneella kirjoitettua tekstiä. Lukiessani tajuan paperin kuuluvan Mäntän emäntä -käsikirjoitukseen, olevan osa sen kehyskertomusta. Etsin käsikirjoituksen käsiini. Kyllä, jopa sivunumero täsmää. Käsikirjoitus päättyy numeroon 34 ja löytämäni sivun numero on 35. Tällä viimeisellä sivulla vaari kuvaa, miten Mäntän emännän ennustukset ovat toteutuneet. Viimeiset lauseet saavat sydämeni hakkaamaan nopeammin. Vaari kirjoittaa:
Ihmeellistä vielä sekin, mitä alkuaiheessa kirjoitin Seppälässä asuneesta kirjailijasta, joka vei talon tyttären mukanaan. Voisin nyt mainita hänen nimensäkin, jos tarvitaan. Esimerkiksi Merikannon säveltämä Vallinkorvan laulu on hänen käsialojaan.
Elämän ja kuvitellun kudelmat sotkeutuivat pahasti, kun luen nuo lauseet. Vaari kirjoittaa tietävänsä kuka oli se kirjailija, jonka käsikirjoituksen hän oli löytänyt huutokaupasta ostamansa kirjoituspöydän laatikosta. Että kirjoittaja oli ollut Vallinkorvan laulun tekijä. Minäkin tiedän, kuka tuon laulun tekijä on. Hän on Erns Ivar Roini (ent. Idström), äitini äidin isä.
Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että Ernst Ivar Roini (1858-1905) oli asunut Keuruulla, että tilan nimi oli Seppälä. Mutta se oli paljon ennen vuotta 1910, jolloin vaari oli ostanut kirjoituspöydän siellä pidetystä huutokaupasta. Soitan enolle, joka kertoo tietämänsä: Roini oli ostanut Keuruulla Seppälän tilan 1880-luvun jälkipuoliskolla ja asunut siellä seitsemän vuotta. Tuolloin naimisissa oleva Roini tapasi Mäntässä Vilhelmiina Moision (1869-1950). Roinin avioliitto päätyi eroon. Seppälän tilan hän möi Mäntän tehtaan perustajalle Serlachiukselle, jota oli aiemmin kovin sanoin arvostellut tämän patohankkeista – ne kun tuhoaisivat rantaniityt. Sen jälkeen Ernst Ivar muutti Vilhelmiinan kanssa Karjalaan. Siellä he menivät myös naimisiin. Jo ennen avioliittoa heille oli syntynyt tytär Elli (1893-1973), mummoni.
Vaari oli perheineen muuttanut Mäntän seudullelle 1910. Samana vuonna syntyi isäni. Onko vaari todella voinut löytää poikansa tulevan vaimon isoisän käsikirjoituksen huutokaupasta ostamansa kirjoituspöydän laatikosta? Asia tuntuu kerta kaikkiaan uskomattomalta. Mietin myös, mitä vaari on tiennyt äitini suvun vaiheista? Kehyskertomuksen viimeinen sivu on kirjoitettu vuosikymmeniä kirjoituspöydän oston, vuoden 1910, jälkeen. Sodat on sodittu ja Mäntästä tullut kaupunki niin kuin romaanikäsikirjoituksen emäntä oli ennustanut. Maininta Mäntän kaupungista tarkoittaa, että kehyskertomuksen viimeinen sivu on kirjoitettu vasta vuoden 1973 toukokuun jälkeen, jolloin kaupungiksi julistaminen tapahtui. Olisiko vaari jaksanut kirjoittaa vielä 93-vuotiaana koko nelikymmensivuisen käsikirjoituksen kirjoituskoneella? Osa papereista on kellastuneempia ja näyttää vanhemmilta. Tiedän myös, että monet Ernst Ivar ja Vilhelmiina Roinin elämäntarinan yksityiskohdista ovat selvinneet vasta kovin myöhään, vaarin jo kuoltua. Toisaalta vaari on kyllä joskus voinut tavata Elli-mummoni, Vilhelmiinan ja Iivarin tyttären. Varmaan he ovat keskustelleet siitä, mistä ovat kotoisin, sukujuuristaan. Vaari ainakin oli sellaisesta kiinnostunut. Ja onhan vaari voinut puhua myös äidin kanssa hänen suvustaan ja saada tietää, että Roini oli tämän isoisä.
Jos kehyskertomus pitää paikkansa, se selittää myös paljon käsikirjoituksessa olevan runon laatua (ks. sivu xx.). Runon rytmi on erilainen kuin muiden vaarin kirjoittamien runojen. Olen kuitenkin aina pitänyt sitä vaarin runona. Runo on olemassa paitsi käsikirjoituksessa myös irtolehdillä. Se on kirjoitettu moneen kertaan puhtaaksi. Yhden irtolehden ylälaitaan on liimattu paperi peittämään lausetta, josta saa selvän vain valoa vasten. Lause kuuluu näin: ”Museon muunnokseksi sopinee tämäkin tähyily taaksepäin, niin vanha se on. Minä olen laulun laatija – toinen oikea osallinen ja toimeenpanija.” Vaari ei tainnutkaan viita romaanihenkilö Vilukseen, jonka suuhun runo käsikirjoituksessa on pantu. Kaiken mietinnän jälkeen olen päätynyt siihen, että hän viittaa runon toiseen kirjoittajaan Erns Ivar Roiniin.
Vaarin elämäntarinaan ja kirjoituksiin liittyvät tapahtumat ovat johtaneet minut jälleen uusille poluille. Voin vain todeta niin kuin vaari – vai Ernst Ivar – Mäntän emäntä -romaanissa: ”Aika ei merkitse mitään ajatusten lennossa.”
Runokokoelmia:
?Pekka Huuskonen 1880-1963. Runo. Eräs elämäntarina. 900 värssyä, 1963
?Ruhalan runopaja Kautun kalteella. 67 runoa, 1963
?Ruska. Syksyn sykkeitä. Runoja, 1964
?Ikälisä 23.1.1965-85. Laulaen halki elämän, 1965
?Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheella. Laulauen halki elämän, 1965
?Kevätmahlaa. Kevyttä keväällä. Somia sointuja. Runoja, 1965
?Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalasta, 1966
?Mathilda, 1968
?Petteri – Aaveratsastaja. Pekka Pekonen. Paloja, 1968
?Eräs elämäntarina – Kautta – Kekkosen kelkan…, 1970
?Tauluja. Lauluja. Veisteitä, 1970
Lähteet:
Aaltonen, Rainer 1991, Fennomaanit kansansivistystyössä: Vapaan kansansivistystyön synty Suomessa. Rainer Aaltonen & Jukka Tuomisto (toim.), Valistus, sivistys, kasvatus. Kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. 10-29. Helsinki: Kirjastopalvelu Oy.
Apo. Satu 2001, Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 759. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Hackmann, Marcus 2004: Ruoveden kaupunki. Ruoveden Joulu 2004, 7-10.
Jokipii, A.E. 1938: Teosofian suhde työväenliikkeeseen Suomessa. Suomen kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 1936, 124-140. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Kansanvalistusseuran kalenteri , 1906, 1907. V
Kari, Urpo: Pekka Huuskonen ja Ruhalan runopaja.
Kertomus Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran toiminnasta v. 1913. Tampereella 1914. Tampereen Sanomain kustannus O-y:n kirjapaino.
Korste, Pasi 2001: Katsaus Raittiuyhdistys Koiton ja Lammassaaren historiaan. Www.koitto.net/koitto.pdf. 1-8.
Koukkula, Tuomo 1967: Vanhan Ruoveden historia II:1. Kuru, Pohjaslahti, Ruovesi, Vilppula ja Virrat isostavihasta 1860-luvulle. Helsinki: WSOY.
Kupiainen, Heikki 1990: Pientilavaltaisuuden juuret: maanomistusolot 1890-1941. Antero Heikkinen (toim.), Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 25-43 . Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila Oy.
Kyrö, Kauko 1960: Poliittiset allegoriat suomenkielisessä runoudess helmikuun manifestista suurlakkoon. Sananjalka 2, 146-166.
Makkonen, Anna 2002: Karheita kertomuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Neuvonen, Lasse 1990: Väestönkasvun kehityspiirteitä 1890-1986. Antero Heikkinen (toim.), Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 13-24. Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila Oy.
Nyman, Severi 1991 (1899), Kansanomaisesta opetustavasta. Vapaan kansansivistystyön synty Suomessa. Rainer Aaltonen & Jukka Tuomisto (toim.), Valistus, sivistys, kasvatus. Kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. 253-261 . Helsinki: Kirjastopalvelu Oy.
Ojala, Aatos 1971: Luku- ja kirjoitustaidon aihelma kansankirjailijoilla. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 25, 130-163.
Palmgren, Raul 1966: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus I-II. Porvoo – Helsinki: WSOY.
Peltonen, Matti 1988: Viinapäästä kolerakauhuun. Kirjoituksia sosiaalihistoriasta. Helsinki: Hanki ja Jää.
Peltonen, Matti: Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle. Tekniikan museon julkaisuja. Helsinki: Tekniikan museo.
Peltonen, Matti 1992: Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Peltonen, Matti 1997: Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti. Vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932. Helsinki: Hanki ja Jää
Pöyhönen, Anja (toim.) 1992: Sata vuotta ruustinnan koulua. Haapavesi: PS-paino.
Rasila, Viljo1985: Kohti moniarvoista yhteiskuntaa. Heikki Kirkinen, Toivo Hakamäki & Martti Linkola, Sukupolvien perintö 3. Talonpoikaiskulttuurin sato (33-57) Helsinki: Kirjayhtymä.
Ruotsi, Antti 1990: Hätäapu 1800-luvun lopun katovuosina: hyväntekeväisyyttä ja sosiaalipolitiikkaa. Antero Heikkinen (toim.) Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 285-270. Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila =y.
Sulkunen, Irma 1986: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Historiallisia Tutkimuksia 134. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Sulkunen, Irma 1987: Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, Kansa liikkeessä, 157-175. Helsinki: Kirjayhtymä.
Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto 1987: Raittiusliike ja työväestön järjrstäytyminen. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, Kansa liikkeessä, 142-156. Helsinki: Kirjayhtymä.
Suometar 2.7.1858.)
Tarkiainen, V. 1904: Kansankirjailijoita katsomassa. Porvoo: Verner Söderström Osakeyhtiö.
Toikkanen, Eero 1997: Kansanvalistuksen ja kansallisen olemassaolon puolesta. Savo-karjalaisen ja Savolaisen osakunnan ylioppilaiden aatteellinen toiminta murrosten vuosikymmeninä 1890-1914. Historian tutkimuksia – Studies in History 15. Joensuu: Joensuun yliopiston Humanistinen tiedekunta. (Joensuun yliopistopaino?)
Tommila, Päiviö 1999: Suuri adressi. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.
Topelius, Zacharias 1981 (1899): Maamme kirja. Porvoo: WSOY.
Tuominen, Vesa 2003: Askovin henki ja suomalaisstipendiaatit. Kansanopisto 3/2003, 24-25.
Vanhan Ruoveden historia II:1
Vesanen, Pertti 1978, Ruoveden seurakunnan vaiheita 1560-1978. Ruovesi: Ruoveden seurakunta. (Jyväskylä: Gummerus?)
H.J. Viherjuuri – A, Alho (toim.) 1935, Vuosisatamme kuvissa, Oman aikamme historia I. Helsinki: Otava.
Sirkka Paikkala www.genealogia.fi
vierasnimethän eivät niinkään heijastele kielellistä eivätkä kansallista taustaa, vaikka moni sukututkijakin joutuu sellaisia tulkintoja kuulemaan ja pohtimaan. Otettakoon esimerkki. Erään suvun esivanhempien selvittämisen pohjaksi oli olemassa perimätietoon nojaava kirjallinen liuskan mittainen paperi: ”Noin 1840 oli eräs tyrvääläinen nahkurinkisälli Gustaf Törnbom matkalla jalkaisin Vaasaan. Ruovedelle tultuaan sairastui hän ja asui sairastamisen ajan useita viikkoja Ruoveden kirkonkylässä Ritoniemen talossa. Kun hän parani ja piti lähteä jatkamaan matkaansa pohjoiseen rupesi silloinen Ritoniemen isäntä tahtomaan häntä jäämään pitäjään nahkuriksi.” — ja lopuksi: ”Gustaf Törnbomin isoisä oli sotamiehenä Suomen sodassa, kotoisin Ruotsin Taalainmaalta ja jäi sodan loputtua räätäliksi Suomeen Tyrvään pitäjään.” Asiakirjat osoittivat tästä tarinasta osan todeksi, osaa ei. 1847 otti Tampereella nahkurinkisälli Kustaa Törnbom muuttokirjan Vaasaan, jonne hän ei koskaan saapunut. Hän jäi Ruovedelle, kuten tarina kertoo. Kisälli oli syntynyt Tyrväällä, jossa on kyllä aiemmin tunnettu sotilasnimi Törnbom. Tähän tarinan paikkansapitävyys loppuukin. Kustaa muutti 1842 Tyrväältä Tampereelle, ryhtyi nahkurin kisälliksi ja sai siinä yhteydessä, siis vasta Tampereella nimensä Törnbom. Hänellä ei ole mitään suvullista yhteyttä niihin Törnbomeihin, jotka Tyrväällä nimeä kantoivat ruotumiesaikoinaan, ja jotka elivät jo kauan ennen Suomen sotaa. Sen paremmin nahkuri Törnbomin kuin Törnbom-nimisten sotilaittenkaan juuret eivät vie Ruotsiin, jossa samaa nimeä käyttäneitä kuitenkin on ollut ja on. Vierasnimet kertovat siis pikemminkin henkilön säädystä tai ammatillisesta asemasta.
Iltakellot
Kohta, kohta iltakellot lyö,
sitä kuuntelen.
Kohta alkaa tuonen pitkä yö,
pääsen levollen.
Kaikki murheet taukoaa,
rauhaton jo rauhan saa.
Kohta, kohta iltakellot lyö,
pääsen levollen.
Kohta, kohta iltakellot lyö,
sitä kuuntelen.
Pääni päällä tähtein vyö
säihkyy säteillen.
Sielu kotimatkallaan,
vielä puhkee laulamaan:
kohta, kohta iltakellot lyö,
pääsen levollen.
TVH (nykyinen tielaitos) tilasikin sitten vihkiäisiin (1985) uuden tekstin: Vielä TVH:lle värssyn omistaan. Kun se laittoi meille tien niin mukavan, kun on uus kantatie 66.
Ennen täällä Kautun karja
piti pahaa mölyä.
Aika muuttuu – museoidaan –
niellään auton pölyä.
Ne pysyvät vieläkin pystyssä
nuo epäjumalat.
On mammonaa ja siitä saa
taas uudet humalat.
(Runoja Ruovedeltä… s. 23)
Kaksoset
Kappale kivistä Karttulata,
Raiskion raittia,
syksyistä syltä
muutama sata,
siitä se kääntyy kärrytir,
Viittajärvelle varmaan vie.
Puut on kuurassa
yltä ja alta,
saunakin näkyy
näköni kuvassa.
Natisee rappu,
olemme tuvassa,
harmaata häivee
mukana viemme…
Päivee, päivee,
penkille peppu!
Siihenpä sitten
päätyikin tiemme.
Pakkanen paukkuu,
pohjasta tuulee,
kyllä sen kuulee.
Lumeen peittyy
pellot ja ojat.
Pankaahan pojat
kessua piippuun,
huppua huuleen!
Saunasta saapuu
sauna-Mari.
Isäntä kysyy vakavana:
Joko se suli?
Johan se suli –
kaksikin tuli…
Kirposi sana:
Saakutin kana,
yksikin lisä
piisannu ois.
Mitenkä sinä
tyhmien lailla
järkeä vailla
puhelet isä!
Olethan vaiti
Taisi katketa
järkeni jänne.
Saattele sairas
saunasta tänne,
kelpaa se lisä…
Lapset, nyt on jouluaatto,
puheli taatto.
Katsokaa tuolla on
Eeva ja Aatu
äsken saatu.
Eivät he piiriin vielä pyri,
nukkuvat siellä
lämmössä äidin hellän poven.
Taatto parhaansa päälleen puki,
otti hyllyltä katekismuksen,
avasi uksen –
tähtien alla kuutamossa,
hurmiossa,
lukunsa luki.
Anoi Luojalta siunauksen
perheellensä,
anteeksiantoa erheellensä.
Taaton taatto
oli se ukko –
joulun aatto
mennyttä aikaa.
(tapahtui 1850)
Marjassa
Löysin mä runoja
Ruhalan haasta.
Puiden oksilta,
mättäiltä, maasta.
Joitakin joikuja
lintujen suusta –
saatu on saatu,
mitäpä muusta.
En minä keltään
riemuja riistä.
Runoista laittelen
lauluja niistä.
Ei tule paisti
pienestä pyystä.
Laulut on laihoja
monesta syystä.
Piiloosi pistä,
säilöösi säästä –
arvostus anna
vuosien päästä.
(s. 9)
Tuli mieleen –
on jo kolmastoista kesä
kun mä ensi kerran
Itärannan ovipieleen
nimen kirjoittelin…
On nyt oma pesä,
hopeaiset pajut,
hieno hiekka
silmän alla.
Eipä tuulet rajut luokse pääse,
kun on koivut korjat
myrskyn vartioina.
Niinpä niin.
Itärannan suku,
tässä eli
melkein vuosisadan.
Nahkat parkittiin
koko seutukunnan,
kunnes Kustaa kuoli
vuonna kaksitoista.
Sitten toinen Kustaa
nahkoja jo mustaa,
mutta pienin määrin,
nuoli lusikkansa –
muutti Mantilaansa,
viihtyi Vilppulassa.
Minä vielä häärin
Itärannan mäissä,
vaalin perinteitä
Itärannan suvun…
Olen osallinen näissä –
ensin häissä –
sitten pitkän piustan
elämässä…
viime laulujani laulan
illan hämärässä.
Pelko
Voi olla polku lyhin,
sitähän tiedä en.
Voi olla paikka pyhin,
jota mä astelen.
Mun saapi varjo vähin
edemmä eksymään.
Jää kauas talo lähin,
kun häivyn pimeään.
Askelet peittyvät hiekkaa,
samoin sanat viekkaan
peittyvät lauseiden pimennoihin.
Kaipaus – mistä sä tulet?
Mihinkä menet?
Ethän vain jääne
asumaan sydämeeni!
Kaipaus – olet usein
vieraani ollut.
Sinun suudelmiisi
jo lapsena nukuin.
Kaipaus – sinä seurasit
miehenäkin askeleitani.
Onnen hurmiossakin
kuulin kaihoisan äänesi.
Kaipaus – ehken sinä
oletkin paras
ystävä erämaan
matkamiehen.
(No 18 1925 tai 8) Ehkä Nuori Suomi
Kylmät tuulet tuivertaa,
armas aika meni.
Uinu unta makeaa
pieni poikasen.
Tuimat tuulet tuivertaa
riemut rinnastani.
Uinu unta makeaa
poikain povellani
Sulle suojaa rukoilen.
Nuori Suomi 1918
On lehdet lentäneet jo tuulten teitä,
nyt metsä itkee kaihon kyyneleitä
ja kukka kuihtuneena maahan vaipuu
ja rinnan alle hiipii karvas kaipuu.
Oi nuoruuten, kevätajat armaat,
niin valoisat – nyt paivät tummat, harmaat;
ja sitten yö – niin pitkä – vailla rajaa.
Ei palaa kevät, ei tule vapahtajaa.
Täyttäessään 85 vuotta vaari oli antanut lehteen luonnehdinnan itsestään:
Petteri Johannes Huuskonen syntyi loisen lapsena Karttulassa. Elämänhavainnoita ja tiettyjä titteleitä jälkeenpäin: suutari, tukkilainen, puutarhuri, joskus piällysmies. Elää edelleen terveenä, elinvoimaisena Ruoveden Ruhalassa, ypöyksin pienessä tuvassaan, hyräillen hymnejä aikansa kuluksi. Mielessä meluisat matkat.
Pekka Huuskonen osallistui moniin runokilpailuihin. Hän voitti J.H.Erkon muistoksi järjestetyn runokilpailun ja Söderströmin runokilpailun.Kokoelmia Huuskonen julkaisi omakustanteina 11; ensimmäisen kokoelman vasta vuonna 1963. Yhteensä julkaistuja runoja kertyi noin 3000, joista suurin osa lehdissä ja eri julkaisuissa. Huuskonen käytti useita eri nimimerkkejä, mm. Pekka Pirttilampi. – Huuskosen kertomaa on tallennettu myös kansanrunousarkiston ääninauhalle.
(Ote runosta Helsinkiin, Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalasta 1966.)
Kokoelmia Huuskonen julkaisi omakustanteina 11; ensimmäisen kokoelman vasta vuonna 1963. Y Huuskosen kertomaa on tallennettu myös kansanrunousarkiston ääninauhalle.
Kulkijan hyräily
Saattaajoskus raja
olla lohduttaja.
Antaa sekin avun
kun vaan näkee
tutun tuvan savun.
Saattaa joskus oja
olla selkänoja,
jossa istuu hyvin,
itkee itkut
kun on suru syvin…
Matalakin maja,
lato tahi vaja
lukottomin ovin,
sinne menen –
sinne aina sovin.
Vaellusvuodet
Minun vaellusvuoteni ovat monet. En ole kauan yhdessä paikassa lahonnut. Se on tottumus. Sisäinen rauhattomuus tai jotakin sen tapaista.
Olen loisen lapsi. Muutimme torpasta toiseen. Talosta toiseen. Joka vuosi muutimme.
Suuri perhe. Paljon lapsia. Siinä sitä onkin muuttamisen syytä.
Sitten tehtiin tupa aholle. Siihen jäi äiti lapsineen. – Minä, vanhin, kuljin isäni kanssa kylällä suutarin töissä.
Puoli pitäjää, ehken enempikin oli varsinaista lääniä. Talvisydännä käytiin peninkulmien päässä. Monen rahin nenällä olen istunut. Monta pikilankaa kiertänyt. Monen pöydän alla jalkojani pitänyt.
Viidentoista vanhana läksin ensi kerran tukkijoelle. Silloin alkoi kiertäminen suuremmassa kaaressa. Sadat niemet ja saaret väikkyvät mielessäni. Sydänmaat ja salolammet.
Polku johti kerran kansanopistoon. Siellä oli liian hyvä minulle. Kaihoni vain kasvoi. Oli niin pimeää pois lähtiessä.
Saavuin kotiseudulla. Istahdin entisen kotini veräjäpuulle.
Ei ollut enää kelle puhuisin. Tupa autiona. Pelto kyntämättömänä. Lehmä ynisin yksin suurin kostein silmin. Sekin oli tullut entisiä tuttuja tapaamaan.
Pois pakenin. Naapuritaloon jätin tavarani.
–Soittakaa kanneltani – itse en jaksa.
–Kauas Karjalaan joki veti. Sieltä lienee sukuni kerran tullut. Tietämättäni etsin ehken heimoni hellyyttä.
–Siellä on siniset järvet. Lempeät lehdot. Iloiset ihmiset. Monasti yhdyin heidän puhdepakinaansa.
–Mutta en vaan rauhaani löytänyt.
–Seitsemän talven lunta olen Karjalassa polkenut. Olen käynyt Kolilla ja pistäytynyt Pielisellä. Muistan Paltimon, Paiholan ja Utran. Jaaman kangasta olen kulkenut väsyksiin asti. Mutta kauneimmat kangastukset olen nähnyt Pyhäselän rannoilla.
–Sitten tallustelin pohjan tantereilla. Sekin täytyi käydä katsomassa.
–Suurta ja kylmää se oli. Merikosken pauhu ja Hupisaaren humina jäivät soimaan korviini.
–Nytpä kutsui Suomenlahden ranta.
–Peityin Helsingin hälyyn yhdeksi talveksi.
–Siellä minut sidottiin. En ole enää yksin. Kohtalotoveri kulkee mukanani.
–Vielä kerran käyn Karjalassa. Päätän työni. Heitän hyvästini. Siellä minulle sanottiin unessa: Laula hämäläisten laulua tästä alkaen.
–Saavuin Hattelmalan harjulle kevään ensi päivinä. Siellä kävi matkani Näsijärven rannalle.
–Nousin Harjulan harjulle. Sousin Längelmävettä. Laitoin pesän erääseen Keurun lahden suvantoon. Sieltä sitten siipiäni levittelin ympäri Hämettä.
–Tunnen tiet. Muistan talot. Kymmenessä vuodessa ehtii paljon jälkiä jättämään.
–Ikäni vierähti keskikesän maille. Tein pienen matkan rutiruotsalaisille seuduille, sinne missä on Nyybyy, Vesterbyy ja Systerbyy.
–Sieltä seurasi keski-Suomen vuoro. Siellä paimensin neljä vuotta pahankurisia poikia muun toimeni rinnalla. Ja vihdoin olen saapunut Auran kauniiseen kaupunkiin.
–Täällä nyt odottelen siirtoa jonnekin. Itsekö vielä muuttoni toimitan – vai vievät jo ensi kerralla muut minua.
–Semmoista se on ollut. Ei rauhaa. Ei pysyväistä pesäpaikkaa enempi kuin taivaan linnuilla. Ja jos on ollutkin koti, on se jollakin tavalla aina särkynyt. Kulje, kulje, kuohuu veressäni.
–Sanotaan, että me täällä ajassa valmistumme tulevaisuutta varten. Sanotaa, että meillä on johtaja ja suojelusenkeli jokaisella. Ja sanotaan, että kaikki on tarkoituksenmukaista. Syy ja seuraus -. Jos meidän lopultakin täytyy taipua Luojamme tahtoon. Ja me tulemme hyviksi ja täydellisiksi.
–Jos niin on, niin minäkin unohdan nämä vaellusvuodet. Mikä on ollut, on se tarpeen ollut.
Luettelo julkaisuista, joissa P.J.H. Tekstejä on julkaistu
Eteenpäin-kalenteri
Flora
Helsingin kaiku
Imatra
Kanerva
Kansankalenteri
Kansanvalistusseuran kalenteri
Koitto
Koti
Kyläkirjaston kuvalehti
Lauantai
Nuori kansa?
Nuori Karjala
Nuori Suomi -albumi
Nuorten kirja
Nuorten todistus
Nyyrikki
Otava
Panu
Perjantai
Puutarha
Pyrkijä
Revontuli
Sotahuuto
Suomalainen albumi
Suomen Kuvalehti
Vipunen
Väinämöinen
Lehdet: Helsingin, Hämeenlinnan, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Lahden, Mikkelin, Mäntän, Oulun, Ruoveden, Sortavalan, Tampereen
Joululehdet ja tilapäisjulkaisut
Sandran kohtalo
Mathildan isosisko Sandra kuoli 1917. Sandrasta ei suvun piirissä juuri puhuttu. Hän oli jo nuorena järkkynyt mieleltään. Tädillä on kuitenkin tieto, jonka mukaan hän olisi jossain vaiheessa ollut Seilin mielisairaalassa. Isä Kustaa meni häntä katsomaan ja toi takaisin kotiin. Hänelle tehtiin pieni mökki rinteeseen. Joskus oli ovet lukittava, kun hän sai raivokohtauksen. Rauhallisella mielellä ollessaan hän teki käsitöitä. Ennen kuolemaansa Kustaa oli vannottanut toisen vaimonsa Iida Marian huolehtimaan Sandrasta. Niin Iida Maria tekikin. Muuttaessaan leskeksi jäätyään pois Itärannasta hän otti Sandran mukaansa Vilppulaan. Sieltä Pekka haki lankonsa Mikon kanssa Sandra-vainajan, joka haudattiin Ruoveden kirkkomaahan.
Yritän etsiä tietoja Sandrasta. Seilin potilasluetteloissa ei hänestä löydy merkintää. Ruoveden kirkonkirjoista löydän Mathildan suvun. Vuosi vuodelta tiedot syntymistä, ripillepääsyistä, muutoista ja kuolemista. Sandran kohdalla on vuonna 1900 kahteen kertaan kirjoitettu karu sana: hullu. Täti kertoo, että Sandra oli nuorena tyttönä pudonnut jäihin ja jäänyt niiden alle upoksiin.
Voi Sandra, miten siinä niin kävi? Miksi juoksit heikoille jäille? Kuka huomasi ja kutsui apua? Kuka veti sinut pintaan ja sai tuotua rantaan? Olit kylmänhorkassa. Kuka toi peiton palelevan ruumiisi suojaksi, kun vesi valui hiussuortuvistasi jäisinä puroina ihollasi? Kuka löysi karvarin nahkojenkantopaarit, joilla sinut kannettiin sisälle lämpimään? Mitä näkyjä mahdoitkaan nähdä, kun mielesi yhä uudelleen vaelsi jäiden alle kylmään ja mustaan veteen. Nostitko enää koskaan katseesi ylös taivaalle, kun kevätillan aurinko saa pilvet hohtamaan? Kun metsänraja tummenee ja sen yläpuolella on hetken kultainen polku.
Opiston historiassa on Savo-karjalaisella osakunnalla keskeinen asema, sillä sen järjestämien arpajaisten ja iltamien tuotot käytettiin paitsi kansankirjastojen kirjahankintoihin myös kansanopistojen perustamiseen Savoon Ja Karjalaan. Kuopion laulujuhlilla vuonna 1891 perustettiin myös Pohjois-Savon kansanopistoseura.
Kun lumeen astut,
jälki jääpi.
Kun lentää lastut,
ne tuuleen häviääpi.
Kun lumi sulaa,
ei ole jalan sijaa.
Mut lastut muuttuu
tomuksi, atoomeiksi.
Näin aine elää,
rikastuu ikuisuus.
Vain varjot kuolee,
kun koittaa päivä uus.
Hyvät kädet
parhaat ovat maailmassa –
ilman niitä
tuskin elää jaksaisimme.
Mathildan isosisko Sandra kuoli 1917. Sandrasta ei suvun piirissä juuri puhuttu. Hän oli jo nuorena järkkynyt mieleltään. Tädillä on kuitenkin tieto, jonka mukaan hän olisi jossain vaiheessa ollut Seilin mielisairaalassa. Isä Kustaa meni häntä katsomaan ja toi takaisin kotiin. Hänelle tehtiin pieni mökki rinteeseen. Joskus oli ovet lukittava, kun hän sai raivokohtauksen. Rauhallisella mielellä ollessaan hän teki käsitöitä. Ennen kuolemaansa Kustaa oli vannottanut toisen vaimonsa Iida Marian huolehtimaan Sandrasta. Niin Iida Maria tekikin. Muuttaessaan leskeksi jäätyään pois Itärannasta hän otti Sandran mukaansa Vilppulaan. Sieltä Pekka haki lankonsa Mikon kanssa Sandra-vainajan, joka haudattiin Ruoveden kirkkomaahan.
Yritän etsiä tietoja Sandrasta. Seilin potilasluetteloissa ei hänestä löydy merkintää. Ruoveden kirkonkirjoista löydän Mathildan suvun. Vuosi vuodelta tiedot syntymistä, ripillepääsyistä, muutoista ja kuolemista. Sandran kohdalla on vuonna 1900 kahteen kertaan kirjoitettu karu sana: hullu. Täti kertoo, että Sandra oli nuorena tyttönä pudonnut jäihin ja jäänyt niiden alle upoksiin.
Mies kulkee Kuopiossa
ja haastaa itselleen –
puolesta Puijon laula
ja kauniin Kallaveen.
Ei paikkaa ole parempaa,
kuin sadun kaunis Savonmaa,
sen niemet, saaret, salmet
viihdyttää, lumoaa.
Ja kansa, vanhat, nuoret,
ei kätke hymyään.
Vuolaana vitsit vierii
ja kuuntelemaan jään.
Kun tunti pari turistaan,
mikäpä muu jo olenkaan,
kuin sedän poika varmaan,
lyö kättä päälle vaan.
Poluilla kirkkopuiston
kenenkä kohtasin…
Tämänkin kaunii muiston
kulkeissa kadotin.
Mut uudestaan sen löytää voi,
kun suvituulen sointu soi –
nuo kuihtuvaiset kukat
ne vielä vihannoi.
Mäntän männyt
Laske lakki naulaan,
istu, kuunnellaan.
Mäntän männyt laulaa
viime laulujaan.
Mäntän männyt kuoli,
ne jo kaadettiin.
Monta tietä johtaa
Mäntän kaupunkiin.