Tämä kirja kertoo vaarini kansantaiteilija Petteri Johannes Huuskosen, Pekan (1880-1975) elämäntarinan. Kun aloin koota aineistoa ja kirjoittaa, mielessäni ei aluksi ollut kerrottu tarina vaan maalaus, pienelle pahville vesiväreillä maalattu mustahiuksisen ja -partaisen miehen muotokuva.
Silloin kun se parasta on ollut
Mies on sulkenut silmänsä. Kasvot ovat oranssinpunaiset ja paita vaaleamman sävyinen. Maalaus on yksi monista vaarini omakuvista. Sen taakse on kirjoitettu: ”Omakuva silloin kuin se parasta on ollut.” Maalaus on yksinkertainen ja siitä henkii mietiskeleväisyys, ehken sulkeutuneisuuskin. Mies tuntuu kuitenkin olevan läsnä kuvatussa hetkessä. Niin kuin mietiskelijä, joka on läsnä, mutta keskittynyt omaan sisäiseen maailmaansa. Katsoja jää miettimään, millaisia ajatuksia ja tarinoita suljettujen luomien taakse kätkeytyy.
Omakuva kertoo katsojalle siitä, millainen näkemys sen tekijällä on itsestään. Se kertoo myös aikakauden kuvaustavoista ja tekijän taidoista ja asemasta taiteen kentässä. Kirjoitettuja tai suullisia omaelämäkertoja voi verrata maalattuihin omakuviin. Niissäkin tekijä hahmottaa sisimpäänsä ja paikkaansa yhteiskunnassa, historian virrassa. Näin on myös vaarini kertomuksissa ja runoissa, joita hän kutsui lauluiksi. Niistä välittyy yksilön kokemus sääty-yhteiskunnan murroksesta ja oman paikan etsinnästä uudessa järjestelmässä.
Pekka Huuskosen laaja elämäntyö on hajallaan maailmalla: erilaisissa julkaisuissa, pahvilaatikoissa. Pieni osa siitä on ollut käytettävissäni tämän kirjan aineistona. Tätini Hilkka Holmin kertomukset ovat olleet suureksi avuksi elämäntarinan hämäriä kohtia selvitettäessä. Omat muistoni vaarista keskittyvät paljolti hänen vanhuudenkotiinsa Ruhalan Runopajaan. Kirjassa muistot ja kuvat lomittuvat vaarin runoihin, kertomuksiin ja maalauksiin. Kirja jakautuun neljään osaan. Ensimmäisen osan kiintopisteenä on Ruhalan Runopaja, jonka henki vaikutti voimakkaasti lapsuuteeni ja joka edelleen on elävänä mielessäni. Toisen Alkuaiheita-luvun pääosassa on nuori Pekka lapsuudenperheineen, ystävineen ja naapureineen. Kolmannessa Miero-luvussa lukija pääsee kulkemaan aikuisen Pekan matkassa. Neljäs osa on vaarin kirjoittama runomuotoinen elämäntarina.
Yhdessä runoistaan vaari kirjoittaa: ”Viritän viimeisen tulen sydämeni komeroissa.” Tämä ajatus on ollut minulle jonkinlaisena kiintopisteenä kirjaa tehdessä. Vaarin kirjoituksista ja maalauksista olen löytänyt tuon sydämeen viritetyn tulen hiilloksen. Kauan sitten sytytetty tuli on lämmittänyt ja valaissut, kun olen seurannut vaarin jälkiä hänen pitkällä elämäntaipaleellaan.
Viritän viimeisen tulen
sydämeni komeroissa.
Anon anteeks syntejäni,
kohta kaikki kohdannemme.