Seison matalaksi kuluneella kynnyksellä ja seuraan katseellani räsymaton raitoja. Akileijan hento vaaleanpuna, lupiinin sini, tiikerinliljan oranssi ja musta ovat loimien tiukasti toisiinsa sitomia: ruusukas. Aurinko siivilöityy sisälle ikkunoista, joita varjostavat tuuheiksi kasvaneet juhannusruusupensaat. Huoneen peräseinällä on taulu, jonka nainen katsoo alas ruohikkoon, missä kasvaa kukkia. Naisen kasvot ovat punaruskeat kuin intiaanilla, kulmakarvat ovat tummat ja hiukset nutturalla. Päällään hänellä on sininen mekko ja sinertävän valkoinen esiliina, kädessään tummansininen käsilaukku. Mathilda, Hilda niin kuin vaari vaimoaan kutsui.
Nahkurin Hilta
Kuutamo kultasi Kautun siltaa,
iltaa, iltaa…
Ootteko nähneet nahkurin Hiltaa,
kauneinta neitoa Suomenmaan.Aurinko aamulla maisemat kultaa,
peltojen multaa tervehtää.
Aaveita kulkee Kautun siltaa –
mennyt taipale taakse jää.Talvi on jäätänyt aaltojen altaan,
verkot on nostettu kuivumaan.
Katkera kaiho mieleni valtaa –
löydänkö tyttöni milloinkaan?Ja kunhan me vaan rakastamme,
on silloin kaikki hyvin.
Oi onneamme, onneamme,
se on ääretön ja syvin!Nyt mietiskellen istun yksin,
pois nielen karvaan palan.
Kun muistan: kanssas vieretyksin,
jo kohta käydä alan.Kuin sumun läpi näen tuossa
sun rakkaimpani kuvan,
ja tuumin: kohta hiiviskelet
pakeilla oman tuvan.