Runopaja oli meille lapsille kesäparatiisi, minne mentiin joka vuosi linja-autolla. Luulen, että äiti ilmoitti vaarille kortilla tuloaikamme, sillä usein vaari oli vastassa jo pysäkillä, joka oli aivan talon vieressä. Joskus teimme matkan Tampereelta Ruhalaan pitkin Runoilijanreittiä höyrylaivalla, Tarjanteella tai Pohjolalla. Koko päivän kestävä laivamatka oli paitsi jännittävä myös loppumattomalta tuntuva. Oli järvenselkiä, pieniä laitureita ja kanavia. Laiva huusi matalasti laituripaikkoja lähestyttäessä, haki matkustajia ja jätti toisia. Laitureilla ja laivan kannella huiskutettiin ja vilkutettiin. Yhtenä kesänä veljeltäni lähti hammas keskellä suurta järvenselkää ja hän heitti hampaan veteen. Murolen kanavan jälkeen aloimme odottaa sitä laivan huutoa, joka merkitsi meidän olevan perillä. Jo kaukaa näimme vaarin omalla paikallaan, rinteessä suuren männyn juurella. Siinä vaari istui ja vilkutti meille, jotka olimme koko päivän matkanneet laivassa. Nyt me vuorostamme saimme jäädä laiturille vilkuttamaan, kun laiva lähti kaartamaan kohti Kautun kanavaa. Laivarannasta kuljimme mäkeä ylös ja hiekkatien yli tuuhean syreeniaidan takana olevaan paratiisiimme.
Kuva 4: Ruhalan laivaranta (valokuva 1960-luvun alusta)
Lapsena minusta tuntui siltä, että vaari oli aina asunut Runopajassaan. Mutta eihän se niin ollut. Vaarin Runopaja oli isäni äidin Mathildan eli Hildan lapsuudenkoti, Itäranta. En ole koskaan sanonut Mathildaa mummoksi. Hän oli kuollut jo ennen syntymääni. Ja vaari oli muuttanut Itärantaan jäätyään eläkkeelle, Mathildan kuoltua. Heidän oli kyllä ollut tarkoitus muuttaa yhdessä. He olivat lunastaneet Itärannan vuonna 1942 Mathildan veljeltä Kustaalta, joka oli asunut siellä perheineen. Mutta Mathilda kuoli. Vanhasta kalenterista vuodelta 1948 löydän heinäkuun kohdalle liimatun lehtileikkeen, muistosanat. Sen lopussa on vaarin nimikirjaimet: P.J.H. – Petteri Johannes Huuskonen.
Kesäkuun 29 pnä kuoli Vanajassa rva Hilda Huuskonen ja siunattiin hänen ruumiinsa haudan lepoon läheisten sukulaisten läsnäollessa tk. 9 pnä Ruoveden hautausmaahan. Hilda Huuskonen, o.s. Itäranta, syntyi Ruoveden Ruhalassa 1883 nahkuri Kustaa Itärannan tyttärenä. Kustaa Itäranta ja hänen vaimonsa olivat syvästi uskonnollisia ihmisiä. Vanhempi väki muistanee varmaan Kustaa Itärannan jykevän, tumman hahmon Ruoveden kirkon penkissä, jossa hänen paikkansa harvana sunnuntaina oli tyhjänä. Varsinkin nyt edesmennyt tytär peri vanhempiensa vakaan elämänkatsomuksen ja säilytti sen elämänsä loppuun asti. Kaunis uskonnollinen ura vielä laajeni, syveni ja kirkastui hänen ollessaan oppilaana ja opettajana Haapaveden puutarhakoulussa ja sittemmin Helsingin kristillisessä kansanopistossa toimiessaan. Tämä sama sananvalo oli hänen oppaanaan perheen äitinä ja aviopuolisona monen vuosikymmenen ajan – sitä todistavat kahden raamatun loppuun kuluneet lehdet hänen käsiensä käytössä. Valittaen ja siunaten vaipuvat jälelle jääneiden päät rukoukseen hänen kylmenneen tomumajansa ääressä.
Mathilda haudattiin kirkkomaahan lähelle siunauskappelia suuren koivun juurelle. Ruusu- ja neilikkaseppeleet peittivät haudan. Hautajaiskahvit juotiin Ruhalassa.
Seuraavana keväänä vaari pääsi eläkkeelle ja muutti Itärantaan. Muutto tapahtui vapunpäivänä. Muuttoväkenä olivat hänen poikansa ja entinen työkaveri. Syötiin kalakeittoa, katseltiin paikkoja. Sitten muuttoväki lähti ja vaari jäi yksin. Vai jäikö?
Itäranta ihaninta
mitä silmä nähdä saa.
Suvituulet suloisinta
Kautun kautta kuljettaa.
Täältä kerran Hilta läksi
neitosena maailmaan.
Yhtyi mulle ystäväksi,
mieltyi mieron kulkijaan…