Orvot

Vaari kirjoitti runojaan päivittäin. Yhden runoistaan hän koki saaneensa vanhimman poikansa, minun isäni, sanelemana – kuin unessa. Runon syntyä hän kuvaa seuraavasti:

Se syntyi sisäisestä paineesta, pakosta, muutamassa minuutissa. Eikä kulunut montaakaan päivää, kun saapui sanoma: ”Poikasi kuoli.” Poikani läksi äkkiä tuntemattomaan. Näin hän lausui – minun aistimieni kautta ennen kuolemaansa:

Kun kukoistavat ensi kertaa puut,
mun turhuuteni hautaan lasketaan.
Ja sitten lahoo haurastunet luut,
kamartuu kansiruoho peittomaan.
Valveille vaimorukka sinä jäät,
on sunkin poskes poimut löyhtyneet,
Sä vielä kesän, tarhain kukat näät
ja kirkkomaalle suuntaat askeleet.

Livertää linnut – sielujako lie
vainajan kädet kättä puristaa.
Katkenneet korret tuonen virta vie,
ikuiset pyörteet laulaa lauluaan.

Tää sanomani harhakuva lie,
olen vanha ja vanha hourailee.
Mut se on varmaa, elon matka vie
ylös tai alas – kuin kukin ansaitsee.

(Ruovesi-lehti 1959)

Runon nimi on Hyvästijättö. Pojan kuolema oli raskas isku. Meitä kolmea lapsenlastaan vaari kutsui poikansa kuoleman jälkeen orvoiksi. Kalenteriinsakin hän saattoi kirjoittaa: ”Orvot tulivat.” Muistikuvissani Itärannasta en osaa erottaa aikaa ennen isän kuolemaan ajasta hänen kuolemansa jälkeen. Isä ei ollut enää paikalla, oli vain tyhjä ja äänetön aukko. Isästä ei puhuttu. Ja isän ja äidin sänky oli tuotu Ruhalaan.