P.J. Huuskonen

Vaari kirjoitti runojaan päivittäin. Yhden runoistaan hän koki saaneensa vanhimman poikansa, minun isäni, sanelemana – kuin unessa. Runon syntyä hän kuvaa seuraavasti:

Se syntyi sisäisestä paineesta, pakosta, muutamassa minuutissa. Eikä kulunut montaakaan päivää, kun saapui sanoma: ”Poikasi kuoli.” Poikani läksi äkkiä tuntemattomaan. Näin hän lausui – minun aistimieni kautta ennen kuolemaansa:

Kun kukoistavat ensi kertaa puut,
mun turhuuteni hautaan lasketaan.
Ja sitten lahoo haurastunet luut,
kamartuu kansiruoho peittomaan.
Valveille vaimorukka sinä jäät,
on sunkin poskes poimut löyhtyneet,
Sä vielä kesän, tarhain kukat näät
ja kirkkomaalle suuntaat askeleet.

Livertää linnut – sielujako lie
vainajan kädet kättä puristaa.
Katkenneet korret tuonen virta vie,
ikuiset pyörteet laulaa lauluaan.

Tää sanomani harhakuva lie,
olen vanha ja vanha hourailee.
Mut se on varmaa, elon matka vie
ylös tai alas – kuin kukin ansaitsee.

(Ruovesi-lehti 1959)

Runon nimi on Hyvästijättö. Pojan kuolema oli raskas isku. Meitä kolmea lapsenlastaan vaari kutsui poikansa kuoleman jälkeen orvoiksi. Kalenteriinsakin hän saattoi kirjoittaa: ”Orvot tulivat.” Muistikuvissani Itärannasta en osaa erottaa aikaa ennen isän kuolemaan ajasta hänen kuolemansa jälkeen. Isä ei ollut enää paikalla, oli vain tyhjä ja äänetön aukko. Isästä ei puhuttu. Ja isän ja äidin sänky oli tuotu Ruhalaan.

 

Istun kuistin portailla. Kuistin pylväitä kiertää paksu villiviiniköynnös, jonka läpi aurinko tekee läikkiä lattialankuille. Puiset portaat hohtavat lämpöä niin kuin pyöreä kivikin, joka on portaiden vieressä. Puhallan saippuakuplia. Kevyt tuulenhenki tulee rannanasta ja kuplat leijuvat kohti pyöreää kukkapenkkiä. Vaari on siellä juuri leikkaamassa kukkia ja laittelemassa niistä kimppua naapurille. Ehkä jollain on syntymäpäivä. Vaari on voinut kirjoittaa onnittelurunonkin.

KUVA 26: Kuisti

Kirkkaissa kuplissa loistavat kukkien värit: pionien vaaleanpunaista ja aniliinia, lehtien vihreää, harsokukkien valkoista. Kuplat jatkavat kulkuaan keveinä ja puhkeavat sitten varoittamatta. Kurtturuusut, pionit ja suuri tatar-pensas tuoksuvat. Keisarinkruunut alkavat pian kukkia ja myöhemmin elokuussa kultapallot. Seinän vierustalla, kaikkein paahteisemmalla paikalla, päivänliljojen kukkavarsien päässä ovat kukat kehittyneet siemenkodiksi ja tomaatit nojaavat tukikeppeihinsä. Karvaan tuoksuisten lehtien joukosta voi löytää vaaleankeltaisia kukkia ja pieniä vihreitä tomaatinalkuja.

KUVA 27: Vaarin puutarha (valokuva)

KUVA 28: Omenanmyyntiplakaatti.

Ruhalan kylä oli vielä 1960-luvulla vilkas. Naapureita oli lähella ja heitä näki päivittäin kauppa- ja vedenhakureissulla. Kylässä oli kaksi kauppaa, toinen Itärannan vieressä, toinen tien toisella puolen. Käsin kirjoitettu ja monistettu mainoslehtinen kertoi viikon tarjoukset: jauhelihaa, taloussiirappia, edamjuusto, ruislepä, pekonimakkara ja edullinen Gunda-henkilövaaka. Myös vaari hieroi pientä kauppaa naapureidensa kanssa ja oli jonkinlaista vastavuoroisuuttakin. Vaari möi kukkia, marjoja ja omenoita, teki onnittelurunoja kyläläisille. Joku naapurin emäntä kutoi räsymatot entisten tilalle tai teki mehua, mistä sai vastineeksi viinimarjoja. Saattoivat vaarin tempaukset välillä harmittaakin naapureita. Niin kuin se, kun hän vei vaimovainajansa haudalle pahvin palan, johon oli maalannut tulppaaneja. Vaari, joka seurusteli vaimovainajansa kanssa sujuvasti, oli käynyt tämän kanssa keskustelun: ”Tuonko kukan haudallesi? Käsinmaalatu?” Ja vaimo oli vastannut: ”Niin jos käskee sydämesi, on se mun ja sun.” Asiasta syntyikin sitten oikein kunnon soppa:

Kun leikkokukat kuihtuvat niin pian eikä vanha vaeltaja jaksa usein käydä uusimassa, maalasin kovalevylle kolme tulppaania ja vein maalauksen vaimoni haudalle. Sepä ei ollut sallittua. Jo muutaman viikon perästä oli joku kulkija nostanut teokseni kiven pimeälle puolelle ja siellä se sitten värjötteli lopun kesää. Syksyllä muutin teokseni taasen oikealle paikalleen. Lumi kukki. Mutta kevät tuli ja lumi suli. Maalatut tulppaanit tulivat ensimmäiseksi esille enkä ehtinyt luonnon kukkia eteen viedä, kun naapurin emäntä oli kirkossa käydessään huomannut riesan haudalla. Tuli tuohtuneena luokseni ja vonkasi:

– Tule kahville senkin…

Se on vahva vaimo ja minä menin.

Tuossa tuota litkua, mutta etpä parempaa ansaitse. Muiden haudoilla oli jo jotakin, sinun vain pahvipalanen.

– Sehän on maalaus, koettelin puolustella tulppaaneja.
– Tulppaaneja. Pahvipala se on, niin sanoi muutkin ja paheksuivat…

Mieleni tuli murheelliseksi. Olin melkein sydänverelläni maalannut tulppaanit vaimolleni, häntä ajatellen. Hain tulppaanit pois, puhdistin ja laitoin seinälleni. Siinä ne tulppaanit saavat olla niin kauan kun lähden. Pyydän, että nämä punaiset tulppaanit pannaan mukaani, kun menen kohtaamaan häntä, joka jo on kauan odottanut minua.

KUVA 29: Maalaus Tulppaanit

Hyvä naapuri

Vuosi vuoden perään käveli hyvä naapurini ainakin kerran viikoss luokseni ja muistelimme menneitä. Poimimme kuin kypsiä puolukoita jo umpeutuneiden polkujen varsilta. Se virkisti ja viehätti, vaikka siinä olli kadonneen kaihoakin mukana. Sitten ei enää muutamaan päivään kuulunutkaan rappusissa tuttujen askelten painalluksia… Ulos mentyäni, joku jo tiesi kertoa, että H. On mennyt tahi viety sairaalaan.Kyllä hän pian palaa, onhan näin ennenkin tapahtunut, ajattelin. Kuluu päivä – ei vaan kuulu kepin kalinaa eteisestä eikä veen naputusta… täytyy lähteä kuulostelemaan.

Etkö sinä tiedä. H. On kuollut pari päivää sitten sairaalassa.

Apea ankeus valtaa mieleni.

Seison eräänä päivänä akkunani äärellä ja katselen ulapalle aukealle. Hämmästyn! – Siinä silmäini edessä kuohuvien aaltojen päällä on vitivalkea lakana, ainakin 300 metriä pitkä.

Tulehan katsomaan! huudan tyttärelleni.
Mitä nyt?

Katso, valkea lakana…
Sehän on aaltojen tuomaa kuohua.

Tiedän sen, arvaan sen, mutta miten tuo valkea tie pysyy reunat suorina, kun aallot kohoaa korkeina molemmin puolin!

Enpä osaa selittää.
En minäkään.

Katselen, katselen. Sitten astelen rantaan. Siinä se on vielä aivan ehjänä edessäni valkea tie. Lähtee aivan naapurini venevajan aukon edestä. Vinha tuuli käypi vieläkin, mutta valkea tie säilyy särkymättä… Parin päivän perästä haudattiin hyvä naapurini… Sitä se oli valkea tie…

Tuosta edellisestä on jo muutama kuukausi kulunut. En ole jaksanut tätä aiemmin kirjoittaa – nytkin vuotavat kyyneleet poskilleni. Kuitenkin – lohdutukseni – mulle ja muille – se oli sentään valkea tie, jota hän meni, hyvä naapurini. (1966)

Vaari alkoi julkaista omakustanteita. Ensimmäinen niistä oli runomuotoinen elämäntarina, joka ilmestyi 1963. Olin silloin kymmenen vuoden ikäinen. Luin paloja sieltä täältä, koko tarinaa en jaksanut lukea. Minusta oli hassua, että runovihkon kannessa luki: Pekka Huuskonen, 1880-1963, runo – eräs elämäntarina – 900 värssyä. Vuosiluku merkkasi ajanjaksoa, josta vaari kirjoitti. Se toi mieleeni synnyin- ja kuolinvuoden. Vaari eli kuitenkin vielä pitkään vuoden 1963 jälkeen.

Syntyjä syviä. Muutamia vuosia sitten julaisin pitkän, pitkän omaelämäkerrallisen runon, peräti 900 värssyä. Eräs leikkisä, leukava lehtimies antoi siitä seuraavanlaisen arvostelun: ”Se oli kuin pohjalaista pitkää piimää, alun kun haukkasi, sitä täytyi sitten niellä, niellä ja niellä loppuun asti. Jos runon rustaaja olisi oivaltanut vähän seisahdella joissakin parkkeerauspaikoissa, olisi lukija ollut mielellään mukana. Hyvä näinkin. Mukava, rattoisa rakennelma ihmisen iloista ja suruista maailmanmatkallaan.

Ei tuo arvostelu ankara ollut, mutta päätin kuitenkin, että kuljen saman matkan uudestaan, päivittäin, pätkittäin ja pysähdellen. Mutta kun minulla on ollut muitakin harrastuksia kuin laulun teko, aloin muovata kaikesta kamasta sellaista sekamuseota. Nikkaroin nimen ja kaavioin kannen omien oivallusteni mukaan.

Vaari päätti vaihtaa pohjalaisen pitkän piimän savolaiseen kalakukkoon ja maitokokkeliin. Hän jatkoi omakustanteiden tekoa, mutta pitkien runoelmien sijaan hän kokosi niihin lyhyempiä runoja. Kokoelmien nimiä olivat Kevätmahlaa, Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla, Runoja Ruovedeltä, Ikälisä, Aaveratsastaja, Mathilda, Tauluja, lauluja, veisteitä… Osa runoista oli jo aiemmin julkaistuja – tai julaistuja niin kuin vaari sanoi. Jotkut kokoelmat herättivät hämmennystä. Sellainen oli vuonna 1965 ilmestynyt Kevätmahlaa, jossa koko luomakunta hyttysestä ihmiseen kokee lemmenriemua, -kaipuuta ja -tuskaa. Kokoelman alaotsikkonakin on Kevyttä keväällä, somia sointuja. Arvaten etukäteen runojensa aiheuttamat ajatukset lukijoissa vaari kirjoitti runovihkonsa takakanteen selityksen:

Tuskin tusinaa on näissä lauluissa omia, aitoja tunteenpurkauksia. Laulajan onni tai onnettomuus on irrota itsestään, muuttua muuksi, linnuksi, kukaksi, vaikkapa puuksi. Sellaisena hän sitten näkee näkyjä ja mittaa mielialoja. Niin että ei ne kaikki oireet omia ole. Tutut ja tuntemattomat aiheita antaa. Laulaja vain välittää ja värittää heidän salaiset sanonmisensa. Sellaista on laulujen teko. (Kevätmahlaa, 1965.)

Paulan voitinKun mä näin sen nätin neitin,
olin mennä sekaisin.
Kohta kovan kahvin keitin,
tämän laulun tekaisin.

Tytölleni helmet heitin,
lattiankin lakaisin.
Säämiskällä sängyn peitin,
että tulis takaisin.

Koivistolle kohta soitin,
ryhdistyin ja rykäsin…
Palkkioksi Paulan voitin,
nyöristä kun nykäisin…

(Kevätmahlaa 1965, 48.)

MustasukkainenIkkunasta kuka kurkki,
taisi tehdä taikojaan.
Siinä oli kukkapurkki,
ihan ilman aikojaan…

Tyttöäni kuka tyrkki,
suutun tässä hiljakseen…
Silmän alle sille nyrkki,
potku polven niveleen!

Mäelle nyt joka sorkka,
hyllyt, kaapit katsotaan…
viha viiltää niin kuin horkka –
sulaa suukon saatuaan…

(Kevätmahla, 47.)

LauluKortteet kohoaa,
samoin saraheinä.
Pirtin pihaseinä
kaukaa punertaa.

Olen laulu vaan,
en herkkä heinä.
Säihkyn säveleinä
suureen maailmaan.

(Kevätmahla, 46.)

Tarina Kautun kaupungista oli tuttu vaarille. Hän oli kuullut sen joltain kulkijalta ja kirjannut muistiin. Tarinan takana olivat ne suunnitelmat, joita Ruhalan kylän Paikkalan tilan kohdalle oli laadittu 1800-luvulla: Ensimmäinen maininta suunitelmasta löytyy Pekkalan isännän Adolf Aminoffin teettämässä kartasta vuodelta 1829. Karttaan on piirretty Paikkalan maille sijoittuva tonttisuunnitelma tiilitehtaineen ja ja käsityöläisten verstas- ja asuinrakennuksineen. Seuraavan kerran suunnitelma tulee esille Aleksanteri II vuoden 1856 uudistusohjelman myötä. Ruoveteläiset alkoivat ajaa kauppapaikan perustamista pitäjäänsä ja Aminoffien toimesta laadittiin uusi suunnitelma vuonna 1858. Tämä hanke ei ollut kaikkien mieleen ja esimerkiksi Virtain pappi Paldan kirjoitti Suomettaressa seuraavasti:

…oikein ihmeeksi käypi, mikä ”kultainen kunnas” tämä Kautun ja Ruhalan kankaalla on, että sinne muutamat veisivät kirkon, pitäjänmakasiinin ja nyt vihdoin kaupungingin, pitäjän äärimmäiselle syrjälle, josta vain muutama peninkulma on siihen synkeään erämaahan, jossa ”ryövärin ruoppi” ja ”pahavirsta” on. (Suometar 2.7.1858.)

Kauppalahanke sai vielä lisätarkennuksia, mutta hiipui vähitellen sen jälkeen, kun senaatti vapautti maakaupan ja kaupankäynnin harjoittaminen tuli mahdolliseksi myös maaseudulla. (Marcus Hackmann: Ruoveden kaupunki, Ruoveden Joulu 2004, 7- 10; Vanhan Ruoveden historia II:1, s. 216.). Tarina hankkeesta jäi elämään ja sai vaarin runoilemaan, vähän ristiriitaisestikin.

Jos Kautun harjulla kaupunki ois,
se säilyisi särkymättä.
Nyt Kautun harjukin viedään pois
ihan ihmisten tietämättä.Suur aukko rinteessä ammottaa,
sen kulkija kohta nähdä saa –
tiekarhut nuuskii ja nuolee
ja Kautun harjukin kuolee…

Näin jutteli äsken Virtain mies,
mies matkalla naapurista.
Hän vanhan tarinan tunsi, ties
siitä Kautun kaupungista.

Hän kulkee vanhan sillan luo –
on tuttuja hälle rannat nuo.
Tiekarhut karstaa ja nuolee
ja Kautun harjukin kuolee.

(Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalsta 1966)

KUVA 31: Postikortti Kautun kanavasta

Syreenit ja siperianhernepensaat rehottavat tien ja pihamaan välissä. Ruusupensaiden alustat kasvavat heinää, kasvimaa on rikkaruohojen vallassa, makeat ukkomansikat löytyvät heinikosta. Me leikimme, juoksemme, uimme, hyppäämme, makaamme auringossa, soudamme. Me kasvamme ja vaari vanhenee.

Pensasaidan takana autot ajavat lujemmin ja niitä on enemmän. Pohjanmaalle johtava tie on kuoppainen ja mutkainen, Kautun kanavan kääntösilta vanhanaikainen. Kanavavahtikin alkaa jo olla vanha. Sanomalehdissä on uutisia siitä, että kantatie 66 Orivedeltä Lapualle olisi peruskorjauksen tarpeessa. Sitä pitäisi leventää, mutkia suoria, pinta päällystää ja sellaiset hidasteet kuin kääntösillat korvata uusilla silloilla. Radiossa laulaa Eero ja Jussi & The Boys: ”Tehkää uus valtatie kuuskytkuus”. Keikkamatkat Pohjanmaalle pitkin kantatie 66 antoivat aiheen Eeron sanoittamaan rock-klassikkoon: ”Vielä TVH:lle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus valtatie 66.” Laulussa kantatiestä oli tullut valtatie, high way.

Alkuun tien korjaussuunnitelmat ovat hahmottomia, mutta mitä lähemmäksi ne tulevat, sitä suuremmaksi muuttuu vaarin ahdistus. Vanha kanava-alue kääntösiltoineen jäisi kokonaan uuden sillan alle ja Itärannan rakennukset pitäisi purkaa tien levennyksen ja tonttiliittymän vuoksi. Koko aikuisikänsä Ruhalaan muuttoon asti vaari oli ollut mieron kulkija. Itärantaan hän kuitenkin on juurtunut niin kuin istuttamansa hopeapajut. Yhtä paljon kuin mieron tielle joutumista vaari suree hopeapuidensa kohtaloa:

Aika vierii. Mutkat ja matkat muuttuvat. Suomen TVH-herrat keksi, että täytyy tehdä toinenkin tie Ruhalan kapealle kannakselle. Tämän uuden tien – ihan tarpeettoman – uhriksi joutuvat hopeapajut ja koko rakas rauhainen ranta. Miettiessäni pelastusta muistin vakaan vanhan Väinämöisen, jonka kaukainen sukulainen luulen olevani. Vaikka Väinämöinen akka-asioissa epäonnistuikin, sai hän sanan voimalla paljon parannuksia aikaan. Tämä miete mielessäni kokoilin koreimpia sanoja runomuseooni ja näyttelen näitä ja muitakin muhennoksia mielelläni vaikkapa TVH:n herroille, ettei Itärantaa raiskattaisi. Ylpeä yritys yhdeksänkymmenvuotiaalta.

Ostin mä maata hiukkasen verran,
että se aina omani ois.
Omassa rannassa kastelin merran,
nyt se on vintille vietävä pois.Kieroa peliä pelataan siellä (TVH),
missä nyt mutkia muovaillaan.
Sopisi varmasti vanhalla tiellä
tuhannen autoa ajamaan.

Sanonpa vielä toisenkin kerran,
vaikka ei ehken sanoa sais –
jos mulla olisi tittelit herran,
ei minun rantaani raiskattais.

Kesällä 1970 näin vaarin viimeisen kerran Itärannassa. Kun olin lähdössä kotiin ja seisoimme verannalla, vaari kertoi toiveestaan, että joskus kävisin läpi hänen kirjoituksensa, tekisin niille jotain. Hän oli kerännyt käsikirjoituksia ja lehtileikkeitä – runoja, kertomuksia, piirroksia -, ja laittanut ne kahteen pahvilaatikkoon. Laatikot olivat sisällä talossa. Ne saisivat jäädä odottamaan Runomuseoon, vaari sanoi.

Vaari asui 90-vuotiaaksi asti omassa kodissaan. Kaaduttuaan ja murrettuaan jalkansa hän joutui sairaalaan. Tiesuunnitelmat masensivat ja elämä yksin alkoi tuntua vaikealta. Muutto vanhainkotiin Sammalistoon, Susikallioiden taakse oli edessä. Mukaansa hän otti kirjoituskoneen ja kanteleen. Sinikantiset vihkot täyttyivät edelleen, nyt yhä horjuvammalla käsialalla. Vaari oli vakuuttunut siitä, että juuri runojen teko oli hänen pitkän ikänsä salaisuus. Kirjoittaminen oli hänelle välttämättömyys. Väsymys alkoi kuitenkin voittaa. Uudet runot kertovat ikävästä, kuolemasta ja levon kaipuusta. Iloa tuottivat vanhat runot ja se, että yksi joulurunoista, Bethlehemin tähti, oli saanut sävelmän. Ruovedeltä kotoisin olevan musiikinopettajan Aura Lahosen säveltämä runo sai ensiesityksensä Ruoveden vanhainkodissa vaarin 92. syntymäpäivänä.

Betlehemin tähti
Miten kirkas onkaan tähti tuo,
joka Betlehemin yllä loistaa
rauhaa mielen sydämeen se luo,
pelon, tuskan ainaiseksi poistaa.

Kaiken ylle yltää säkeet nuo
hyväellen kaukaisinta kaistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
johon armon aurinkoinen paistaa.

Tulee Luoja luotujensa luo,
tähti Betlehenin taaskin loistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
tuskan pelon ainaiseksi poistaa.

Tilat vanhainkodissa olivat pienet ja kantele siirrettiin vaarin huoneesta kellariin. Se oli kuin ystävän menetys ja vaari suri kannelta, joka joutui olemaan yksin kellarissa. Hän sai puhutuksi kanteleen takaisin, mutta kosteus oli saanut kansilevyn murtumaan. Kantele särkyi, elämänhalu väheni. Vaari kuoli elokuussa 1975. Kului muutama vuosi ja Itärannan päätalo ja verstasrakennus purettiin kantatie 66:n tietöiden alettua. Pahvilaatikot siirrettiin aittaan, minne ne saivat jäädä vuosiksi.

Kaunis on tuo Kautun vuolle,
syksyisessä kullassaan.
Tältäpuolta tuollepuolle,
kirkkomaahan matkataan.Viihdymmekö sitten siellä,
katoamme kamaraan…
Toteaisin toivemiellä,
sielut etsii kotiaan.

Kulkuri

Monta olen yötä penkillä maannut
takkini korvan alla vaan.
Monta olen kertaa lähteä saanut
talvista tietä taivaltamaan.
Hallit ne haukkuu, ihmiset haukkuu,
minä olen köyhä poika vaan.
Metsän syrjässä pakkanen paukkuu,
kukkokin kiekuu orrellaan.
Ei ole kotia, ei ole kultaa,
muiden kiusana kuljen vaan.
Maantien oja on peltoni multaa,
siihen mun sieluni siunataan.
(Ruhalan Runomuseo, Taluluja lauluja veisteitä, 1970, 38.)

Talvikoti

Pekan vaellusvuodet alkoivat, kun hän lähti opiskelemaan. Hänen määränpäänsä oli Pohjois-Savon kansanopisto Kuopion maalaiskunnassa Koivumäessä, Hiltulanlahden rannalla. Pekka ei lähtenyt kotiseudultaan yksin. Matkaan lähti myös lapsuudenystävä Paavo.

Pohjois-Savon kansanopisto oli perustettu vuonna 1895. Se oli toiminut jo seitsemän vuotta, kun Pekka ja Paavo aloittivat siellä opintonsa. Johtajana oli tuolloin Hjalmar Mikander (1862 – 1948). Hän oli yksi monista Tanskan kansanopistojen toimintaan tutustumassa käyneistä suomalaisstipendiaateista. Heidän kohteena oli Askovin opisto, joka niin kuin monet muutkin sikäläiset opistot oli perustettu maaseudulle tukemaan tanskan kielen ja tanskalaisuuden säilymistä. Uhkana näille oli Preussin laajentumis- ja sortotoimenpiteet. Tanskalaiset ja suomalaiset tunsivatkin jonkinlaista kohtaloyhteyttä poliittisten olojen samankaltaisuuden vuoksi. Kansanopistojen historiaa tutkiessani löydän tietoja siitä, miten 1800-luvun viimeisen vuosikymmenen venäläistämistoimet vauhdittivat myös Suomessa opistojen perustamista maaseudulle. Kansanvalistusseura oli jo muutaman vuosikymmenen ajan tehnyt kansanopistoaatetta tunnetuksi Suomessa. Taustalla olivat fennomaanisen tradition käsitykset vapaasta kansansivistystyöstä ja sivistyneistön velvollisuudesta valistaa kansaa. Keskusteluja oli käyty kiivaastikin opistojen aatteelisesta pohjasta ja esimerkiksi uskonnon asemasta opistojen opetusohjelmassa. (Aaltonen 1991,10-29; Toikkanen1997, 89-116; Tuominen 2003, 24-25.)

Kansanopistojen keskeisenä tavoitteena oli tarjota nuorille mahdollisuus täydentää kansakoulussa saatua tietopohjaa. Lehtimies, runoilija ja kansansivistäjä Severi Nymanilta (myöh. Nuormaa, 1865-1923) ilmestyi artikkeli Kansanomaisesta opetustavasta (1899), jossa hän pohtii opetuksen tavoitteita ja menetelmiä sekä antaa ohjeita opettajille: Opetustavassa tulee korostaa oppilaan ja opettajan välistä luottamuksellista suhdetta. Opettajan tehtävä on pyrkiä näkemään oppilaidensa näkökannat ja sovittaa opetus sen mukaisesti. Tiedon paljouden sijasta on tärkeää herättää oppilaan kiinnostus tietoon. Luku-, kirjoitus- ja laskutaidon kehittämisen tarkoituksena on tukea oppilaiden itsenäistä tiedonhankintaa. Oppiaineista keskeisiä ovat uskonto, historia, maantieto ja erilaiset taloudelliset kysymykset. Kirjallisuuden kautta avataan uudenlaisia näkymiä maailmaan. Myös matkakuvaukset ja Kansanvalistusseuran maantieteelliset kuvaelmat ovat suositeltavia oppimateriaaleja. Paljon aikaa on syytä käyttää käsitteiden selventämiseen: Mikä on isänmaa tai yhteiskunta, entä valtio? Mikä ero on henkisen ja hengellisen välillä, entä sivistyksen, siisteyden ja siveyden? Opetuksen tavoitteena on sellaisen maailmankatsomuksen luominen, jonka perustana on jalo ja voimakas luonne, siveelliset periaatteet sekä oikeuden ja totuuden kunnioitus. (Nyman 1991 /1899, 253-261.)

Uusi yhteisö ihanteineen valloitti Pekan. Rehtori Mikanderin Tanskasta tuomat ideat vaikuttivat opetukseen. Puhuttiin elävän sanan koulusta. Opiston ilmapiiri oli tasa-arvoinen. Talollisten ja loisten lapset olivat samanarvoisia. Säätyero ei sortanut. Vanhat kaunat ja epäoikeudenmukaisuudet unohtuivat, kun arjen ankaruus jäi loitommalle. Elämä oli muutostilassa. Oppilaat olivat siskoja ja veljiä keskenään. Kansanopistoja onkin kutsuttu maaseudun nuorten talvikodeiksi, joihin he syksyisin saapuivat – monet yhä uudelleen.

Kasvien maailma

Kansanopistossa Pekka oli mökkiläisen poika. Mielessäni vaeltelen Pekan kotiseudulla. Katselen pientä peltotilkkua, jolla kasvatetaan leipäviljaa suutarin palka(k?)si saaman viljan lisukkeeksi. Peruna- ja naurismaa ovat mökin läheisyydessä ja kessupenkki tunkion kupeessa. Jokunen humala kurkottaa kärhöjään pitkin aidanseipäitä. Ikkunalaudalla äiti kasvattaa balsaminkukkia. Ukonhattua ja hirvenjuurta on kotitarpeiksi monen mökin nurkalla. Isompien talojen pihoille on istutettu syreenejä, kirsikka- ja omenapuita, juhannusruusuja.

Kansanopistotalven ja kotiseudulla vietetyn kesän aikana Pekan ja Paavon mielessä kehittyi ajatus ryhtyä puutarhuriksi. Se merkitsi syksyllä 1903 lähtöä Pohjois-Karjalan kansanopiston yhteydessä toimivaan Niittylahden puutarhakouluun. Koulu oli kolmivuotinen. Sen aikana Pekka sai tutustua aivan uudenlaiseen kasvien maailmaan. Suomen ensimmäinen puutarhakoulu oli perustettu 1840-luvulla Turkuun, mutta vasta vuosisadan lopulla oli puutarha- ja kasvitarha-alan opetukseen alettu kiinnittää erityistä huomiota. Lukuisia kouluja perustettiin niin ammatti-ihmisten koulutusta kuin kotitalouksien tarpeitakin varten. Koulujen myötä levisi kasvitarhaviljely ja uudet kasvilajikkeet tulivat tutuksi laajemmin.
Monet kasveista olivat opiskelijoille aivan tuntemattomia. Tututkin kasvit ja nimet saivat rinnalleen latinankieliset nimet. Niin kuin tomaatti, Solanum lycopersicum, tuo outo perunansukuinen kasvi, jota oli pidetty haitallisena terveydelle ja joka aluksi oli maistunut kitkerälle. Solanum tarkoittaa myrkkykoisoa, mutta tuo mieleen myös latinan sanan sol, aurinko. Pekka sai oppia, että tomaatti rakastaa aurinkoa, sen lämmintä paahdetta. Aurinko, möyhevä multa ja sopiva kosteus saavat sen kasvamaan ja kukoistamaan. Opit kasvilavoista ja -huoneista, taimien kasvattamisesta ja hyötämisestä, siemenistä, kylvöstä ja suojaamisesta paljastivat opiskelijoille kasvun ihmeen salat. Uusi ala toi myös heti töitä. Puutarhurioppilas Pekka sai pestin Joensuuhun Penttilän sahalle. Tehtaan omistajalla Cederbergillä oli suuri puutarha Pielisen rannalla.
Asteri

Mä olen syksyn kukkanen,
jo kellastuvat haat.
Mut jossain alla ikkunan
mun vielä nähdä saat.

Ja enkös ole kauniskin
kuin kukat monet muut.
Mä viihtynäsi vierailen
viimeiset kesän kuut.

On syksyn kelta kaunehin,
hyvästi, näkemiin!
Hyvästi lausun minäkin –
Ihastuin asteriin.

Ja tervetullut asteri
taas olet uudestaan!
Jos autio on majani,
niin kuki siä vaan.

Runoniekka
Opistoissa kannustettiin kirjoittamaan. Opiskelijoiden toimittamat toverilehdet olivat yksi väylä tuoda esille omia kirjoituksia. Myös erilaiset kalenterit, albumit ja lehdet ottivat vastaan runoja ja kertomuksia. Opettajat kehoittivat opiskelijoita osallistumaan kirjoituskilpailuihin. Pekka lähetti niihin runojaan ja välillä menestyikin (näistä pitäisi saada tietoa: J.H.Erkon muistoksi järjestetyn runokilpailun ja Söderströmin runokilpailun). Kilpailujen lisäksi Pekka antoi runojaan arvioitavaksi. Yksi hänen opastajistaan oli A.V. Forsman (myöh. Koskimies). Käydystä kirjeenvaihdosta on säilynyt Forsmanin 10.6.1902 päivätty kirje, joka on osoitettu Nuorukainen Petteri Huuskolle. Kirjeenvaihto eteni niin, että Pekka lähetti runojaan Forsmannille ja tämä antoi palautteen kirjoittamalla onnistuneen runon viereen ”Hyvä.” Yksi tällainen runo on nimeltään On ihanaa:

On ihanaa
kun rakastaa
saa yhtä armasta ainoaa.

On ihanaa,
kun isänmaa
Lapsiltaan ikilemmen saa.

Oi lemmi vaan
laps ainiaan.
Ken lempii, itse lemmen saa.

Rohkaistuneena saamastaan kannustuksesta Pekka alkoi tarjota runojaan laajemminkin julkaistavaksi. Kansanvalistusseuran kalenteri, joka oli ilmestynyt vuodesta 1882 asti, oli julkaisuväylä monelle aloittelevalle kirjoittajalle. Ajanlaskuun liittyvien tietojen lisäksi tämä pieni kirjanmuotoinen kalenteri sisälsi vuosi- ja ajankohtaiskatsauksia, laajoja artikkeleita elämän eri aloilta, runoja ja pieniä kertomuksia. Suomen historia oli erityisasemassa. Pekka lähetti kalenterin toimitukseen runovihkon. Vastauksen hänelle kirjoitti Eino Granfelt, joka kirjeessään kertoo, että kalenteria varten lunastetaan seitsemän runoa. Pekan käyttämä nimimerkki kuitenkin herätti ihmetystä. Granfelt kirjoittaa:

Nimimerkistä, joka pannaan runojen alle kuitenkin tahtoisin kysyä. ”Suutarin Pekaksi” kutsutte itseänne vihkon kannella. Jos tahdotte, pannaan se nimimerkiksi kyllä kalenteriin, vaikka yksityinen mielipiteeni on, että joka rupeaa runoilemaan voisi käyttää vähän runollisempaa nimeäkin. (Kirje 10.9.1904.)

Myöskään nimimerkki P.J.H. ei ollut sopiva, sillä se olisi voinut sekaantua kalenteriin kirjoittavan säveltäjä P.J.Hannikaisen (1854-1924) nimen kanssa. Lopputulos oli, että Pekka päätti käyttää sukunimeään etunimien alkukirjainten kanssa. Valituista runoista julkaistiin vuoden 1905 kalenterissa kolme runoa, joissa kerrotaan sydänsuruista, kaihosta ja kaikean katoavaisuudesta. Yksi runoista on nimeltään Pyhäselän rannalla:

Istun järven rannalla,
Aatos kauvas kulkee,
Kaiho kalvaa mieltäni,
Kyynel silmän sulkee.

Kylmä tuuli hivelee
Hiljaa järven pintaa,
Suuteleepi otsaani,
Jäähtää hiukan rintaa.

Tuule, tuuli, tuule vaan,
Tuule tuimemmasti,
Että viima vierähtäis
Sydämeeni asti.
(P.J. Huuskonen 1905)

Saman kalenterin vuosikatsauksessa ja kuolleiden muistokirjoituksissa kerrottiin edellisen vuoden tapahtumista: surmansa oli saanut ”kaksi Venäjän valtakunnan korkeata virkamiestä, sisäasiain ministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri, todellinen salaneuvos Wjätsheslav Konstantinowitsh von Plehwe ja Suomen kenraalikuvernööri, kenraaliadjutantti Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff”. (KVSV 1905, 206). Joulukuun lopussa Valtiosäädyt jättivät keisarille anomuksen, jossa toivottiin toimenpiteitä laillisen järjestyksen palauttamiseksi maahan. (Kansanvalistusseuran kalenteri 1906, V; ks. myös Viherjuuri – Alho, 1935, 104-105.) Myös vuosi 1905 oli voimakkaan kuohunnan aikaa ja huipentui marraskuussa suurlakkoon. Tapahtumat johtivat keisarin antamaan julistuskirjaan, jossa helmikuun manifesti kumottiin. Tästä voitosta huolimatta tunnelmat eivät olleet pelkästään optimistisia. Ilmassa oli epävarmuutta. Vuonna 1906 ilmestyneen kalenterin vuosikatsauksen vire on alkakuloinen, sillä tulevaisuutta pimentävät jo monet uudet uhkakuvat. Kuva myrskyävästä merestä ja siellä pienessä veneessä yksinään ponnistelevasta soutajasta heijastelee ajan tunnelmia. (Kansanvalistuseuran kalenteri 1906, 197-216.) Samalle aukeamalle on painettu Pekan runo Syksyllä:
Kesän viime kukkasissa
Lensi perho pieno,
Kuihtuneet on kukkain lehdet,
Kolkko koko tieno.

Kalliolla kuusen alla
Istu impi vieno,
Sinne etsein elämätä,
Lensi perho pieno.

”Miss´on ruusut poskipäiltäs,
Hipiäsi hieno?
Miksi kylvet kyynelissä?”
Kysyi perho pieno.

”Nyt on syksy, kaikki kuihtuu,
Perhoseni pieno,
Mun on haava rinnan alla,”
Virkkoi neito vieno.

Kesän viime kukkasissa
Lensi perho pieno,
Kuihtuneet on kukkain lehdet,
Kolkko koko tieno.
(P.J. Huuskonen 1906, 196)
Kalentereihin päätyneet Pekan runot eivät suoraan ota kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin, mutta heijastelevat kyllä alakulon ja kaihon tunnelmia. Osaan runoistaan hän oli saanut vaikutteita balladeista ja arkkiveisuista. Vuoden 1907 kalenterissa on balladi Korven Katrista, joka menettää järkensä ja etsii kosken kuohuihin kadonnutta rakastettuaan (98-99). Paitsi Kansanvalistusseuran kalenteriin Pekka kirjoitti myös Tulevaisuus-albumiin (1907) , Eteenpäin-kalenteriin ja Rajavahti-lehteen (1908). Niittylahdessa opiskellessaan hän kirjoitti runoja paikallislehtiin. Yksi näistä runoista liittyy suurlakkoaikaan ja Laukon torpparihäätöihin. Runosta tuli suosittu, se julkaistiin useamman kerran. Sitä esitettiin myös lauluna. Laukon lasten laulun kautta Pekka koki olevansa mukana surussa ja murheessa, jota torpparit perheineen kokivat:

Oli mulla ennen kotikin,
sen virkavalta vei.
Nyt uinun tänne ojihin
ja muuta turvaa ei.
Voi kylmä kolkko maailma,
voi Laukon lapsiparkoja,
kivellä istun itkien,
nää päivät muistaen.

Muistojen kirja
Vaarin tavaroiden joukosta löydän paksun mustakantisen vihkon, jonka selkämys on murtunut. Aikanaan langalla sidottut pehmeiksi kuluneet ja kellastuneet sivut ovat käytössä alkaneet irtoilla ja niitä on vahvistettu teipillä. Avaan vihkon. Keskelle etusivua on kirjoitettu musteella P.J. Huuskonen, Muistojen kirja, 1903. M-kirjain on suuri ja siinä on lennokas aloitussilmukka. Saman sivun ylälaitaan on vaari Sammaliston vanhainkodissa ollessaan kirjoittanut kirvesmiehenkynällä selityksen:
Voi niitä aikoja entisiä. Usein katselen tätä muistokirjaani. Värssyjen kirjoittajat ovat kaikki kuolleita. Minä vaan tähyilen täällä vielä yhdeksänkymmenvuotiseen.
Sormeni tarttuvat sivun alakulmaan, jossa on tumma läiskä niin kuin muillakin sivuilla. Jäljet ovat tulleet vaarin sormista, kun hän yhä uudelleen on lehteillyt sivuja. Aloitussivun jälkeen vaari on kirjoittanut muutaman mietelauseen. Ensimmäisenä on Fredrik II:n lause: ”Ei ole mitään tunnetta meissä, joka olisi niin erottamaton kuin vapauden tunne.” Kolme muuta mietelausetta on vaikeampia lukea, sillä säkeiden viimeiset sanat ovat jääneet taitoksen peittoon, kun vaari on vahvistanut vihkoa. ”Taas haihtuu pilvet pelon suuren…” En saa selvää vaikka kuinka yritän. Mutta seuraava säe taas on selvempänä ”Ne hukkuu vain, jotk itsens hukuttaapi.” Se on Zakarias Topeliusta. Yhden lauseen alla on nimikirjaimet A.M. vai onko se H.M. Lause kuuluu: ”Suomalaisen oikea aika suuriin tekoihin on silloin, kun hän näkee nälkää.”
Vaari on hankkinut vihkon ensimmäisen opistovuotensa keväällä. Opiston johtajan Mikanderin värssy on päivätty 15.4.1903:
Kas, työ ja rakkaus, siin näet taian,
Mi Suomeen loihti kevään kulta-aian.
Ja työ ja rakkaus tunnussananas
Ne sunkin olkoon taisto-urallas.
Vihkon sivut ovat täyttyneet opistotoverien, veljien ja siskojen, värssyillä. Raamatunlauseet, sananlaskut, mietelauseet ja aforismit ovat rinnan itsetehtyjen muistovärssyjen. Löydän vihkosta monia vaarin itsensä siteeraamia mietelauseita. Yhdelle sivulle hän on kirjoittanut Goethen ajatukset ”Se menettää kaikki ken rohkeutensa menettää.” ”Taito kasvaa salassa, mutta luonne elon virrassa.” Viereiselle sivulle on muistovärssyn kirjoittanut lapsuudentoveri Paavo: ”Weli Pekka! ”Kaik vapauteen taistellen, Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa.” Weljesi Paavo Nuutinen P.S. Kansanopistolla 2.5.1903. ” Monissa värssyissä on joko isänmaallinen tai uskonnollinen painotus. Mahtuu joukkoon kuitenkin myös henkilökohtaisen onnen ja rakkauden haaveita. Olga Tsohkkinen toivottaa värssyssään: ”Soisin sulle maailmassa ilon riemun runsahan, sydämmelles herttaiselles, hellän rakkaan ystävän.” T. Jäntti puolestaan toivottaa veljellisesti: ”Onnea itsellesi! Enemmän armaallesi!” Ja Iida S. kirjoittaa: ”Pekka hoi!! Sun elämäsi puu Kasvakoon sangen korkealle.” Monien värssyjen lopussa on paitsi kirjoittajan nimi myös hänen kotipaikkansa: ”Pekka ! Saatu valo sydän maille Takaloille korpien, Nostattele innon tulta Sydämmeen syväin rivien!” P.S. k.opisto 19 30/4 03, Toveruudella Wille Airaksinen, Kuopio, Kehvo, Autioranta, Jokela.
Mietelauseiden takaa paljastuu monta kirjailijaa, runoilijaa, ajattelijaa. Osa nimistä on tuttuja kuten filosofit Platon ja Leibnitz sekä runoilijat Milton, Schiller ja Goethe. Suomalaisia edustavat Arvidson ja Topelius sekä maanviljelijä-kirjailija Kalle Kajander ja elämäntuskaansa purkava runoilija K. Kramsu, jonka nimen vaari kirjoittaa Ramsu. Vain yksi nainen löytyy joukosta, runoilija Hilja Haahti. Monet nimet ovat minulle aivan tuntemattomia. Etsin niitä vanhoista tietosanakirjoista ja löydänkin osan. Nimien kirjoitusasut tuottavat hankaluuksia: Oliver Vendell Holme eli Wendell Holmes (1809-1894) oli amerikkalainen lääkäri, joka kirjoitti suosittuja filosofisia pakinoita, saksalainen Johannes von Muller (1752-1809) puolestaan oli keskiaikaan erikoistunut historioitsija. Mutta kuka oli runoilija Rokers, entä Farwell, Dale, Bucher, Glarkey jaTupper? He niin kuin myös Tohtori Not jäävät hämärään.
Muistojen kirjan värssyt on kirjoitettu seitsemän vuoden aikana, viimeiset keväällä 1909. Selailen sivuja ja tapailen kirjoittajien ja heidän kotipaikkojensa nimiä. Mietin heidän elämänkohtaloitaan. Minulle ne jäävät arvoitukseksi. Vaarille pieni musta vihko teki todeksi yhden siinä usein toistetun lauseen: Muisto elää!
Sä ruusuja riistä
Ja kukkia kanna,
Tee seppele niistä
Se maallesi anna.
Mi kuihtumaton,
Ja lauhtumaton,
Sen sydämmesi juurelta
Poimittu on.

Etsintää
Niin kuin monet maaseudun nuoret Pekkakin vietti useita talvia opistoissa. Pohjois-Savon ja Niittylahden opistoja seurasi Otavan opisto, minkä jälkeen hän meni takaisin Karttulaan, missä oli talven 1907. Lapsuuden ajan ihmiset ja paikat olivat kotiseudulta poissa ollessa eläneet vahvasti Pekan mielessä ja hän kirjoitti muistikuviaan runoihin ja kertomuksiin. Hanna valkeine huiveineen kummitteli ajatuksissa. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan ollut. Opiskelu oli peruuttamattomasti irroittanut Pekan lapsuuden ja nuoruuden yhteisöstä. Vaikka Pekka saattoikin esitellä uusia oppejaan ja perustaa kasvitarhan isäntätaloonsa, ei hän enää osannut asettua aloilleen. Rauhattomana hän oli alkanut etsiä vastauksia elämän arvoitukseen uskonnosta. Tämä etsintä vei hänet myös kotiseudun herännäisten seuroihin:
Tuli kuin tuulispää uusi uskon vimma kotiseudulleni. Saapui kuin raju rankkasade ja lahmasi lakoon ihmisparat. Siinä ne pokkuroivat polvillaan Herransa edessä. Lomasta syleilivät syntitovereitaan ja anteeksi anoivat.
Päivänpaisteessa virkoaa usein lakoontunut vilja. Vaipunut varsi kohoaa suuremmaksi. Ja ihmiset ihmettelevät:
Eipäs tuho tullutkaan, koska jo rupeaa terää tekemään.
Näin nämä nääntyneet raukatkin nousivat. Uskalsivat uudestaan silmätä taivaan sineä. Siellähän se olikin anteeksianto ja laupeus.
Valitus vaihtui sulaksi riemuksi ja sopusoinnuksi. He tunsivat tunnossansa, että olivat pelastuneet. Heidän oli vaan oltava valmiit ylkää vastaanottamaan.
Istun iltahämärässä näiden uusien uskovaisten joukossa. Antti aloittaa virren. Ihmettelen hänen itämaista hahmoaan. Sehän on kuin Johannes tai Pietar, jonka olen kuvista nähnyt. Lauha kuin lammas on tämä entinen karhea mies. Taivaasta anoo nyt apua. Ennen luotti vaan omaan nyrkkiinsä.
Jussi istuu jurona Antin vieressä. Mitä miettinee vakava mies. Kunniallisesti hän on kulkenut ihmisten mielestä. Mutta itsepä parhaiten povensa pohjan tietänee.
Kaksi kaihomielistä nuorukaista katselee peräpenkiltä. Ne ovat veljekset Aatu ja Juho. Suutarin sukua kumpikin. Kiertävät kyliä. Pistelevät pieksuja kokoon ja puhuvat autuudesta.
Kankuri Susanna on kyykähtänyt uunin rappuselle. Hänellä on kipeä jalka ollut koettelmuskivenä. Nyt hän vahvasti uskoo, että Luoja tekee kipeän jalan terveeksi
Torpan ainoa tuoli on tuotu toiselle Susannalle. Hän on suuren talon tarmokas emäntä. Siinä hänkin koettaa hamuilla muiden mukana. Mutta kovat ovat koettelmukset rikkaalla. Ei jaksa täysin sydämin. Maailman mammona vetää puoleensa. Yrittää kuitenkin. Yrittää ja suree surkeuttaan.
Kaapon tihruiset silmät koettavat tirkistää lakin lipan alta. Ei hän paljon näe luonnon silmillä. Mutta hänen henkensä on herkistynyt sitä enempi.
Viisas mies tämä Kaapo. Viisas ja suvaitsevainen. Ei tuomitse niin kuin toiset. Sanoo Luojan tietävän itsekullekin ajan ja paikan.
Ja tämä puolisokea Kaapo saapi enempi aikaan kuin muut yhteensä. Hänen elämänsä on elävä saarna. Toiset huutavat huulillaan. Kaapo koko olemuksellaan puhuu rakkauden puhdasta kieltä. (No 27.)
Kotiseudun uusi usko ei koskettanut Pekkaa. Opiskellessaan hän oli saanut perehtyä ajan aatevirtauksiin, jotka heijastuivat niin kirjallisuuteen kuin kuvataiteisiinkin. Uskonnon alueella teosofiset ajatukset herättivät laajalti kiinnostusta ja valtionkirkkoa kritisoitiin. Työväenliikkeen lehdissä käy(r)tiin kiivasta keskustelua sosialismin ja uskonnon suhteista. Myös teosofit saivat äänensä kuuluviin. He korostivat henkisen kasvun tärkeyttä työväenliikkeen johdon painottaessa historiallisen materialismin ja yhteiskunnallisten vääryyksien ratkaisemisen ensisijaisuutta. Työmies-lehden toimittaja Matti Kurikka tutustutti lehden lukijat paitsi teosofian ideologiaan myös utopia-ajatuksiin. Uudet aatteet haastoivat pohtimaan ihmisyyttä, veljeyttä ja henkistä kehittymistä. (Jokipii 1938, 124-140.) Myös Pelastusarmeija oli tullut Pekalle tutuksi Joensuussa. Sen iloinen ja konkreettinen toiminta viehättivät Pekkaa. Sopan, saippuan ja sielunhoidon yhdistäminen sopivat hänen ajatusmaailmaansa. Pelastusarmeijan kokouksissa sai kuulla musiikkia, uusi soitin kitarakin tuli tutuksi. Pekka kirjoitti runoja Sotahuuto -lehteen, jonka toimitusperiaattena oli kirjoittajien nimettömyys: kunnian runojen luomisesta katsottiin kuuluvan Herralle. Pekka olisi kuitenkin halunnut nimensä näkyviin.

Toivomus
Oi unteni armahin kukka, sun löydänkö milloinkaan. Olen eksynyt ihmisrukka,maan korpehen kolkoimpaan!
Sen yhdenköainoan kerranSun luonasi olla sain. Noin nauttia tyhjän verran,yks helminen maljastain.
Ei, ei minä vuottelen vieläsitä mennyttä onneain. Ah Luojani, ethän sä kiellä mun enkelikruunuain!
Kuin Saulin mun tuntea anna pyhä äänesi korvissain! Mua näännytä, sitten kanna, elon lähteelle puhdistain. (Sotahuuto 1907)

Eräs pieni toveri

Kokeilunhalu johti Pekan puutarhurin töistä toimittajaksi Ouluun. A.V. Forsman oli suositellut häntä Kaiku-sanomalehden toimitukseen. Lehtimiehen ura katkesi kuitenkin nopeasti. Pekka ei viihtynyt , vaan karkasi uudesta työstään. Syitä lähtöönsä hän ei selitä sen tarkemmin ja saikin sitten kuulla suosittelijansa aiheelliset moitteet. Myös vuosia jatkunut kirjoittamisen ohjaus katkesi tähän tapaukseen.

Oulun jälkeen Pekka suuntasi Helsinkiin. Muistojen kirjan yhdellä sivulla on hänen käsialallaan kirjoitettu päivämäärä: helmikuun 18 pnä 1909 Helsinkiin Suomenlahden rantaan. Ehkä hän juuri silloin saapui Helsinkiin. Tällä kertaa Pekka meni kuunteluoppilaaksi Sörnäisten kristilliseen kansanopistoon. Hän ilmottautui myös Ateneumin piirustuskouluun. Siitä kertoo Ateneumin passi, johon ei montaakaan merkintöä kertynyt. Piirustuskoulun innoittamana Pekka kuitenkin hankki itselleen kauniin piirustustarvikerasia, joka sitten kulki lopun elämää hänen mukanaan. Rasia oli sametilla vuorattu ja siellä olivat hyvässä tallessa kauniit ja erikoiset kynänterät ja monenlaiset harpit. Niille tuli myöhemmin käyttöä, kun Pekka alkoi tehdä puisto- ja puutarhasuunnitelmia.

Sörnäisten opistossa Pekka kohtasi Mathildan, nahkurin tyttären Ruovedeltä. Mathilda, joka oli käynyt talouskoulun, oli ollut opettajana Haapavedellä ruustinna Pöyhösen kasvitarha- ja keittokoulussa kuullessaan Sörnäisten kristillisestä opistosta. Sen perustajien ideana oli ollut sijoittaa kansanopisto kaupunkiin, työväestön keskuuteen. Kallion ja Sörkan seutua pidettiin sopivana paikkana. Vahvasti uskonnollishenkisen opiston tavoitteena oli tehdä lähetystyötä työläisnuorison keskuudessa. Ajatus ei kuitenkaan toiminut. Kun maaseudulla kansanopistot houkuttelivat nuorisoa hiljaiseksi talviajaksi opiskelemaan, ei kaupunkien nuorille talvi ollut vapaata, tehtaat pyörivät ympäri vuoden. Pekka ja Mathilda olivat jonkinlaisina kuunteluoppilaina, jonkin tiedon mukaan Mathilda olisi ollut myös emäntänä opistossa, mutta historiikkien nimilistat eivät kylläkään asiasta mitään kerro. Opiston opetusohjelma oli monipuolinen ja myös musiikilla oli tärkeä asema. Opistoon oli hankittu viuluja, mandoliineja ja kitaroita. Pekka opetteli viulun soiton alkeet ja Mathilda valitsi soittimekseen kitaran. (lähdekirja sörnäisten historiikki; Pöyhönen 1992,141.)

Kuva: Mathildasta ja Pekasta soittimineen

Muistojen kirjasta löytyy monen Sörnäisten opistotoverin kirjoittama värssy. Siellä on myös kirjoitus, joka on päivätty 14.3.1909: ”Uusi aamu ihana, on sydämessäs valjennut. Pois on pimeys entinen. Sarastus sill´ uuden päivän, ihastuttaa mielesi. Kiittäin siis nyt soita vaan. ” Kirjoittaja on allekirjoittanut värssynsä sanoilla ”eräs pieni toverisi”. Säkeet on alleviivattu. Sivun ylälaitaan on Pekan käsialalla kirjoitettu: ”Kun sydän tapaa sydämen muu kaikk on halpaa silloin.”

Vuotena 1908 olin vähän opiskelemassa Helsingissä ja melkein heti mentyäni tapasin siellä Suomenlahden rannalla hyvin kauniin ruoveteläisen neitosen. Hän oli kohtaloni.
Eräänä iltana oli meininki mennä teatteriin, mutta lähtötöyhäkässä eksyimme toisistamme. Arvasin suunnan ja sukelsin perään. Taajensin askelten tahtia, lopulta loikkasin juoksemaan. Hakaniemen torin laidassa tarrasi poliisi takkini helmaan ja julisti:
Olette pidätetty. Sieltäkö sitä läksitte Sörnäisten muurilta karkuun?
–Ei, ei kähisin. Tuo tuolla, Hilta jätti.
–Poliisisetä naurahti.
–- Jaahah, mutta ei kaupungin kadulla saa vaahtosuussa juosta. Ja näyttääpä siltä, että tapaatte Hildan kävelemälläkin.
–Minä tapasin Hildan kävelemällä ja kuljimme sitten yhtä matkaa liki neljäkymmentä vuotta.

Vuosia myöhemmin tapaamiset Suomenlahden rannalla muotoutuivat runoksi, jonka rytmi seurailee Inarinjärven sävelmää. Sitä vaari Ruhalassa hyräili ja soitti kanteleellakin:

Se Suomenlahden ranta
on kadun kaltainen.
Kajahtaa kengän kanta
kuin hiljaa huokaisten.
Ja monenlaista kulkijaa
enskertalainen nähdä saa
ja ystävänkin kohtaa
kuin äidin saduissa.

Niin sattui minullekin,
sen tässä kertoilen.
Herttainen tuulen henki
kun kulki kuiskaten –
ei epäilystä – hän se on –
nuo huulet suopi suutelon
vain minulle- ei muille
kun annan sormuksen.

Vain kerran elämässä
on ilo ihmisen.
Se kerrottakoon tässä
menneitä muistellen.
Se luomisen on luulen syy
ja aikanansa ilmestyy,
mut kuka säännöt sääti,
arvannee jokainen.

Tunnustaa rakkautensa
monetkin tuhlaten.
Ja salaa saamisensa
taas uutta hakien.
Vain kerran tullaan Eedeniin,
vain kerran onnen kaupunkiin,
muu kaikki jotain muuta,
hometta lumppujen.

Tää laulu kauas kantaa,
ylitse vuosien.
Taas Suomenlahden rantaa
aatoksin astelen.
Mut laulun kohde, lepää hän,
ei lepää – uuden elämän
hän saanut on ja minä
luoksensa kaipailen.
(Tauluja, lauluja, veisteitä)

Puolet
On usein matka matkaajan
kuin unta ihanaa.
Mut sitten päivä himmenee
ja talvi tavoittaa.

Kun yö on mennyt, ruskoihin
taas taivas puetaan.
Ja joku, jokin hymyilee
vastaamme tullessaan.

Ja kevyesti askelkin
nyt mittaa matkojaan.
Oi kevät! Tuuli humisee
suloista lauluaan.

Näin haihtuvat ja vaihtuvat
elomme päällä maan.
Jos joskus suru suutelee,
onnesta puolet saat.

Ilosaari

Itä-Suomi ja Karjala alkoivat vetää Pekkaa taas puoleensa. Henlsingissä kieli oli outoa ja runoja kirjoittava Pekka kaipasi lapsuutensa pehmeämpää puhetapaa. Myöhemmin katsellessaan elämäänsä taaksepäin hän pohti Karjalan-kaihoaan:

Kauas Karjalaan jokin veti. Sieltä lienee sukuni kerran tullut. Tietämättäni etsin ehken heimoni hellyyttä. Siellä on siniset järvet. Lempeät lehdot. Iloiset ihmiset. Monasti yhdyin heidän puhdepakinaansa. Mutta en vaan rauhaani löytänyt. Seitsemän talven lunta olen Karjalassa polkenut. Olen käynyt Kolilla ja pistäytynyt Pielisellä. Muistan Paltimon, Paiholan ja Utran. Jaaman kangasta olen kulkenut väsyksiin asti. Mutta kauneimmat kangastukset olen nähnyt Pyhäselän rannoilla.

Joensuussa Pekkaa odotti tuttu työpaikka Cederbergillä. Muutto tapahtui keväällä 1909. Pekka lähti yksin, mutta oli houkutellut myös Mathildaa mukaansa. Sörnäisten opiston opettaja, joka oli perillä nuorten suunnitelmista, oli varoitellut Mathildaa Pekasta: tämä ei suinkaan ollut sellainen kuin runoissaan antoi itsestään kuvan. Mathilda oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Joensuussa Pekka järjesteli asioita, hankki itselleen toisen työpaikan Neppenströmmiltä ja sopi, että Mathilda saisi mennä Cederbergille. Niin Mathilda kesän alussa muutti Joensuuhun. Naimisiin he menivät 23.8.1909. Yhteinen koti perustettiin Linnunniemeen.

Pielisen suu
Miten kaunis ja lämmin olikaan
se suvinen kesäilta,
kun allamme keinui hiljalleen
se pitkä Pielisen silta.

Ja Ilosaarikin ihmeinee
se usein eteemme ehtii.
Mut Linnunniemeen, sen katveeseen
me pieni pesämme tehtiin.

Ja pappi – se Laamanen – mukava mies,
hän yhtehen kätemme liitti.
Ei häissämme kelloja soitettu,
vain vannottu vala ja sormukset,
sen illan iloksi riitti.

Ah, sinne pihoille Pielisensuun,
mun vieläkin aatokset lentää,
ja silloin unohdan kaiken muun,
en ystäväin yhteyttä sentään.
Pekka ja Mathilda aloittivat yhteisen taipaleensa. Arki asettui uomiinsa. Mathilda sai nyt laittaa täytäntöön ruustinna Pöyhöseltä oppimansa kodinhoito- ja keittotaito-opit. Pekka ahmi talven aikana kirjaston kirjat yhden toisensa jälkeen. Häntä painoi veljeltä Aatamilta tullut kirje, jossa tämä kertoi olevansa Kuopiossa sairaalassa. Keuh(k)otauti oli saanut hänestäkin yliotteen.

Päivänpaisteelle

Päivä se pikkusen pilkottaa
tuon synkeän pilven alta.
Sivute siirtyy kauemmas,
ei luonamme olla malta.

Kultani kanssa me kuitenkin
tuvan lattia laistaa.
Ehkä se päiväkin paremmin
puhtaalle palkille paistaa.

Kiertävä tarhuri

Pohtiessaan elämänsä kulkua vaari mielellään viittaa uniin. Unen, todellisuuden ja kuvitelman kuteet limittyivät toisiinsa hänen mielessään. Niin kuin uni Mathildasta. Kumpi oli ensin, uni vai tapahtuma? Näkikö Pekka unen Mathildasta ja tapasi sitten hänet, vai tapasiko ensin ja sitten näki unen. Sen, josta kirjoitti runon:

Katsoin hattuun ja hammeeseen
ja putosin nahkurin ammeeseen…
Nahkuri nauroi – niinpä niin –
sinä jouduit karvarin kahleisiin…

Oliko se Mathildan isä Kustaa, joka nauroi unessa? Uni ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa myös Joensuusta lähdön kohdalla. Niin paljon kuin Pekka Karjalaan oli kaivannutkin, jokin sai hänet taas liikkeelle. Yhtenä syynä lienee ollut aina tyytymätön työnantaja Nepperström. Elämäntarinassaan Pekka kutsuu itseään Nepen neulatyynyksi. Unet tulivat taas apuun. Pekka kertoo yhdessä kertomuksistaan, miten hänelle sanottiin unessa: ”Laula hämäläisten laulua tästä alkaen.” Lähtö Karjalasta oli kuitenkin raskas. Sen aiheuttama ikävä oli aiheena monissa runoissa:

Hyvästi Karjala!

Tuuli humahtelee, lauha kevättuuli,
Luokseen pyytää kaunis Pyhäselkä.
Hiihdän hiljaa, vavahtelee huuli –
Ei nyt ilosta mun laulu helkä.

Kuiskaan hyvästini kuuset, koivut teille,
Onnen orpo lähtee maailmalle.
Sadat muistot? – Rauha, rauha heille,
Ne mä kätköön käärin rinnan alle.

Pielisjoki pistää päänsä tuolta esiin,
Hohtaa hopealle kuutamossa.
Pienet pisariset hukkuu suuriin vesiin,
Niin käy ihmistenkin elon taistelossa.

Tuolla häämöttääpi Hämeen mailla
Pieni tupa alla pihlajaisen.
Sinne siirryn muuttolinnun lailla
Luokse kotikummun kukkivaisen.
(ote runosta, Kansan kalenteri 1912)

Muuttoa Hämeeseen helpotti se, että Mathilda pääsi lähelle kotiaan. Pekka oli otettu palvelukseen juuri perustettuun Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuraan. Työnsä hän aloitti kesäkuussa 1910. Tehtäviin kuului puutarhasuunnitelmien laatiminen, istutus-, kylvö- ja hoitotyöt puutarha-alalla sekä esitelmien pitäminen alueen maamiesseurojen kokoukseissa. Lisäksi hän opetti puutarhanhoitoa Vilppulan maamieskoululla ja Kuutolan kasvitarha- ja talouskoululla. Maamiesseurat järjestivät erilaisia kursseja maanviljelyksen edistämiseksi. Aiheena saattoi olla kesannon- tai kasvitarhanhoito tai hernekauran juurikkaiden keittiökasvi ja vihannes, kyntö ojankaivuukasvatus. Myös erilaisia iltamia ja kilpailuja järjestettiin. Vuoden 1913 toimintakertomuksen takakannessa on kuvattu Pekan työ seuraavasti:

Puutarhuri P.J. Huuskonen opastaa kaikissa käytännöllisissä puutarhaalaan kuuluvissa tehtävissä. Huolehtii hedelmä- ynnä muiden puiden sekä hedelmä- ja marjapensaitten tilauksesta. Puutarhuri kantaa tilaajalta omaan laskuunsa 2 mk 50 p:ä toimituspäivältä.

Työ oli liikkuvaa, sillä toimintalue oli laaja. Viikonloppuisin sentään pääsi kotiin. Hämeen-Satakunna maaviljelysseuran toimintakertomuksesta (s. 114) vuodelta 1913 käy ilmi, että Pekalle oli tuona vuonna kertynyt matka- ja toimituspäiviä 162 ja sen päälle vielä Kuutolaan tehdyt 55 päivää. Työkohteina olivat erilaiset laitokset ja maanviljelysseurat, tilalliset, vuokraajat, torpparit, mäkitupalaiset ja käsityöläiset. Tuona vuonna istutettiin Pekan johdolla 355 puuta, 1014 pensasta, 600 aitapuuta ja-pensasta sekä 713 koristepuuta ja -pensasta. Työmatkat taittuivat useimmiten polkupyörällä. Yöpyminen järjestyi matkataipaleen taloissa. Monenlaisia kommelluksia matkoilla tapahtui, mutta aina niistä selvittiin ja juttu luisti:

Pyrin pyörälläni Vilppulan suunnasta Ruovettä kohti. Ruhalassa kääntyi tien suunta länteen päin. Outoja mutkia ensikertalaiselle. Eräs muita mutkikkaampi mäen rinne oli edessäni. Jarrua ei pyörässäni ole. Pidän jalkaani jarruna tarvittaessa. Nytpä ei jalkajarruni pitänytkään ja pyörä lensi tulista vauhtia lehmäkarjaa kohden, joka tientäyteisenä märehti puolirinteessä. Uuh, sanoi lehmä ja mulkoili suurilla silmillään. Minä lensin levälleni lämpöisten kakkojen päälle. Säilyin särkymättä, mutta pyöräni sai vakavan vamman. Pieni mökki möllötti lähellä. Sinnepä siis apua saamaan.
Päivää!
Päivää, päivää!
Pyöräni rikki, saisinko hohtimet?
Ei minulla tässä, mutta hei eukko, tuo vieraalle hohtimet!
Olen ensikertalainen. Mitähän seutua tämä lienee?
Kekkosen kyläksi sanovat.
Kekkosen kylä…
Mitä ihmettelemistä siinä on! Täältä ne ovat Kekkosen konstitkin kotoisin.
Tämä seikka tarvitsee selityksen.Leikkaan tuon härkäomenapuunne, jos kerkeätte kertomaan.
Olette siis puutarhuri?
Niin olen.
Eukko hoi! Panepas pannusi tulelle. Täällä on puulääkäri lähellä, joka korjaa koiraspuusi.
Istuimme tuvan rapulla minä ja ukko. Ja meillä oli mukava turinatunti.

Pekka ja Mathilda asettuivat asumaan Keuruun rannalle. Työ sopi Pekan kulkevalle luonteelle ja Mathilda viihtyi kotona, kun sai toimia itsenäisesti. Seitsemän vuotta kului, perheeseen kuului nyt kolme poikaa. Elämä kohisi kuin keväinen puro.

Tulo

Soma on lampun valo
tutussa ikkunassa.
Oma on paras talo
kaikessa maailmassa.

Kaunis on kotiin tulo
kylältä taipaleelta.
Vartoovan vaimon sulo
tuntuu kuin autuudelta.

Sinisilmissä kilo,
sylissä pieni lapsi.
Suuri on ihmisen ilo,
kaunista kotitieni.
(Ikälisä)

Pikkulintuyhdistys

Piirroksessa on esitetty maatalo rakennuksineen. On talli ja hevonen, jota isäntä on harjaamassa. Kivinavetan edessä on sarvekkaita lehmiä, emäntä kiiruhtaa pihan poikki kohti navettaa olallaan kerppuja ja toisessa kädessään tonkka. Aidan takana on itse talo, piipusta tupruttaa savua. Ja järven ranta venevalkamineen siintää kauempana. Paperin vasemmassa laidassa on valtava mänty, joka ulottaa oksansa yli paperin ylälaidan. Männyn runkoon on kiinnitetty linnunpönttö, jonne pikkulintu on juuri lentämässä. Ja alempana rungon päälle on piirretty Suomen leijona -vaakuna kruunuineen. Koko näkymää kehystää tyyitelty havukuvio käpyineen.

Paperin keskelle on piirretty avattu käärö. Siihen on kirjoitettu: ”Suomen Eläinsuojeluyhdistys kutsuu täten Puutarhuri Herra P.J. Huuskosen yhdistyksen Pikkulintusuojeluksenneuvojaksi.” Tämän toimen Pekka sai vuonna 1913. Katsellessani tätä erikoista asiakirjaa minua vähän huvittaa. Muistan pienen kertomuksen siitä, miten linnunpesiä tuhonnut pojanvintiö ystävystyy harakan kanssa:

Joka kevät maleksimme lähiseudun metsät ristiin rastiin etsien lintujen pesiä. Kiivettiin puihin huimaaviin korkeuksiin. Usein ei ollut pesäpuussa oksia ennen kuin latvan huipussa. Silloin täytyi mennä reisimällä. Sen tempun tehtyä, olivat housut usein riekaleina ja kovat torut odotti kotona. Mutta luonto veti puuhun. Se lienee ollut peritty taipumus ammoisilta ajoilta.
Varikset ja harakat ne ensimmäisinä pesäpuita etsivät. Ja aikaisin keväällä aloimme tarkastella, mihin päin harakka lentää lekutteli. Variksen pesäpaikan sain tietoonsa, kun kuulosteli mistä kuului: Vaah, vaah.
Harakka teki pesänsä usein sakeaan matalaan männikköön. Se oli suuri risurykelmä, melkein umpinainen, että täytyi kätensä sisään pistää ennen kuin tiesi, oliko talo asuttu. Usein se oli vartioitukin.
– Kikahs, kikahs, sanoi äitimuori läheisessä puussa. Ja kun pojanvekkuli nousi yhä ylemmäs, ei emo malttanut yhdessä kohden olla. Se alkoi hyppiä oksalta oksalle ja nauroi tai itki sydämenbsä pohjasta.
Monta tuskanhetkeä me saatoimme lintuparoille. Ihan ilkeydestä särimme pesiä ja veimme poikaset eläteiksi tahi tapoimme.
Pahankurinen ja säälimätön on ihmisen lapsi. Sellainen ainakin minä olin. Maailma on sitten maksanut itselleni samalla mitalla. Tässäkin täyttyy se kultainen totuus, että millä mitalla te mittaatte, puitää teillekin mitattaman.
Että syvempiäkin tunteita saattaa liikkua villin pojanvesan sydämessä, siitä kerron tässä esimerkin.
Kerran kiikutin erään harakanpoikasen lakissani kotiin.
Ristimme sen ruman räätyksen Pekaksi. Tein sille oman m(ö?)äkin puupalikoista. Se sai myöskin pehmosen pesän, juomastian ja ruokakupin.
Ikävä oli Pekalla ensiaikoina. Ei syönyt, ei juonut. Ei mennyt majaansakaan, vaikka satoi. Se istua kyyhötti vain heinien päällä ja kallisteli päätään.
Ajattelin, että mitähän harakkaäiti mahtaa sanoa silloin kun se tuo ruokaa poikasilleen.. Sitten minä sen keksin. Kävin keräämässä matoja ja kärpäsiä, lintujen parasta herkkua.
– Kikahs, sanoin minä.
Pekka mulahutti silmiään ikäänkuin kysyen, että onko se totta. Ja kun minä sanoin toisen kerran:
– Kikahs, levitti se punaisen suunsa selkoselälleen.
Pistin suuhun matosen ja sinne se hävisi.
Kikahs, ja taasen suu aukesi ja antimet väheni.
Niin oli elämisen pulma ratkaistu Pekan kanssa ja me aloimme muutenkin tulla hyviksi tutuiksi. Muutaman päivän perästä se hypähti olkapäälleni ja koetteli siinä saada tasapainoa.
Pekasta kasvoi rohkea roikale. Se meni omin päinsä luvattomalle piimäpytylle. Se otti saippuapalasen ja kätki raunuoon. Se oli aivan kuin kotonaan. Ja sitten, kun se siivet rupesivat kantamaan,lensi se kauas metsään sukulaisiaan tervehtimään, mutta tuli taasen takaisin, lensipä suoraa päätä olkapäälleni. Ja jos se viipyi kauemmin poissa, nousin tuvan katolle ja savupiipun nenään ja huusin:
Pekka, Pekka!
Jostakin se kohta ilmestyi luokseni ja sanoi: Kikaks, kikaks, s.o. Tässä ollaan ,kaimaseni.
Meistä oli tullut tositoverit Pekan kanssa. Yhdessä käytiin marjamatkoilla ja ongella. Vakavana se odotti kokkatuhdolla kunnes minä sain särjensintin ja viskasin eteen.
Kikaks, eli että kiitos! Sanoi Pekka ja nielasi sätkyttelevän särjen.
Sitten kohtasi kova kohtalo Pekkaa ja minuakin – olimmehan kuin yhtä luuta.
Pekka paistatteli päivää haasian riu’ulla ja minä heitin häränpyllyä nurmikolla. Sitten kuului vain tuulen humaus. Pekka rääkäsi surkeasti. Kavahdin ylös. Näin suuren haukan lähtevän lentoon ja Pekka parka oli käpristyneenä sen kauheiden kynsien välissä.
Haukka lensi hyvin alhaalla. Minä porhalsin juoksuun sen perässä. Kivet ja kannot vilisivät silmissäni. Aitojen yli lensin kuin korento. Huima oli kyyti, mutta haukka oli nopeampi. Se ehti niitylle minuutin verran aiemmin ja laskeutui heinikkoon. Näin Pekan vielä sätkyttelevän. Kuulin pari voihkaisua. Sitten se vaikeni. Pää retkahti hervottomaksi. Ja haukka jatkoi matkaansa saaliineen.
Silloin minä heittäydyin heinikkoon. Syvältä sydämestäni tunki tuskan huuto. Huuleni valitti. Minä itkin. Pekka, Pekka parka! Minun oma Pekkani. (N:o 23, 29)

Rastaan suru
Näin minä kerran lintusen,
näin minä pienen rastaan.
Pienessä pienessä pesässään
se hoiteli pientä lastaan.

Kun minä kerran kuljin taas,
näin saman pienen rastaa.
Kysäisin hiljaa: Kuinka nyt voit?
Hän nyyhkytti ainoastaa.

Sitten se oksia syrjään vei
ja katseli kuollutta lastaan.
Multakin kyynel silmään sai
nähdessä surua rastaan.

Mäntän emäntä

Yksi vaarin romaanikäsikirjoituksista on nimeltään Mäntän emäntä. Niin kuin monen muunkin käsikirjoituksen kohdalla myös tämän sivuista osa on joutunut hukkaan tai vääriin pinoihin. Vaivoin saan koottua kertomuksen kokoon. Tällä kertaa minulla on kuitenkin onnea ja käsikirjoitus tuntuu vähä vähältä täydentyvän. Tajuan myös, että pieni kertomus, jonka olen luullut olevan irrallinen muistelma, onkin kehyskertomus itse tarinaan. Kehyksen tapahtuma-aika on vuosi 1910. Tarhuri Pekka pyöräilee Mäntässä Seppälän tilan ohitse, missä on parhaillaan huutokauppa. Hän huutaa sieltä itselleen Pietarista lähtöisin olevan kirjoituspöydän, jonka yksi laatikko on lukittu:

Seuraavana aamuna koputti Posti-Riihonen ovelleni.
– Mitä kuuluu?
– Hyvin on pullat uunissa.
Myöhästyin huutokaupasta. Sinä sait sen pölyisen pöydän. Aavistelen jotakin. Mitä siinä lukitussa laatikossa oli?
Ei sen kummempaa kuin lyijykynällä kirjoitettuja paperin palasia, sikin sokin ja sekaisin. Näyttää joku yrittäneen kirjoittaa kertomusta eräästä Mäntän emännästä, joka on mielestäni ollut muunnos enkelistä ja ihmisestä. Kesken on kertomus jäänyt.
Aiotko jatkaa?
Ehken joskus joutessani. Mutta kuka oli kirjoittaja? Tämä on ihan sulavaa suomen kieltä. Mitä sinä arvelet tästä tähyilijästä?
Tosiaan. Arvasitpa kysyä oikealta mieheltä. Isäni kertoi, että Seppälässä asui eräs nuori vähän omituinen mies, jota kutsuttiin vain kirjailijaksi. Päivät päästään hän kirjoitteli tuon samaisen pöydän ääressä. Loppujen lopuksi lääppi yhden tytön lämpimäksi ja kun läksi, vei tytön mennessään. Muuta tietoa minulla ei ole tästä kirjailijasta.
Entä emännästä?
Tosiaan, vähän hänestäkin. Taisi Tarttanen kertoa. Ei se ole olematon tarina. Tietävä, taitava, hurskas ihminen. Ohjasi omiaan, muitakin muisti hyväntekijänä. Kauniin muiston jätti jälkeensä. Eipä ihme, että kirjailijakin kiinnostui häntä kuvaamaan.
Näitä laatikosta saatuja sanoja ja lauseita kokoilin, sitelin – ehken pahoinkin pitelin. Pistin lomaan omiakin olettamuksiani makkaran mausteeksi. Tämä on tarinan tausta eräästä Mäntän emännästä. (s. 4.)

Itse tarina on nimetty alaotsikolla Eräs Mäntän emäntä, suluissa on vielä lisäys (tarinan mukaan). Tämä tarina jakautuu kahteen osaan. Ensin on kuvaus Mäntän talon historiasta, sen isännästä ja emännästä. Sijansa saavat myös talon pojat, erityisesti vanhin poika Viilus. Lukija saa seurata hänen kasvuaan vastuulliseksi isännäksi ja mieheksi. Ristiriitojen selviäminen synnyttää Viluksen mielessä laulun:

Olen soutanut Keurua kesäöin
ja kulkenut kuutamolla,
kun taivas hohteli tähtivöin,
niin hauskapa oli olla.
Ah valkea yö,
kun lainehet lyö
ja linnut lehdoissa laulaa.

Sata saarta Keurussa – sanovat on,
sata saarta ei nimeä vailla.
Kesäöinäpä keijut karkelon
tais tanssia saarten mailla.
Käy lehdoissa tie –
mihin polut ne vie –
keijut tanssivat saarten mailla.

Ah etäällä kuulehan kuohahtaa
tuo tuttumme Mäntän koski.
Vaan Kolhossa, sielläpä sittenkin
on Keurun puhtahin poski.
Ja mä purressain
yhä laulan vain
ja muistelen armasta aikaa.

Kesän mentyä lehdot ne kellastuu,
kesän mentyä Keuru on jäässä.
On tyyni raukeus rannoilla,
ei suudella niemen päässä.
Vaan Mänttä tuo,
yhä Keurua juo
vie kuohunsa Kuoreveteen.

Tähän lauluun loppuu käsikirjoituksen ensimmäinen osa. Toisessa osassa ovat pääosassa Mäntän emäntä ja hänen näkynsä. Emäntä ennustaa Mäntän kehittymisen vilkkaaksi tehdasyhteisöksi. Hän näkee myös hienon palatsin, kauniin kirkon ja sodan merkit:

Tulee suuri sota. Niin suuri, ettei maailma ole koskaan sellaista kokenut. Suurten, ihmisten tekemien lintujen siipien havina kuuluu tänne asti. Jopa joku päällämme lentää ja pudottaa purunsa metsän reunaan. Onneksi vain varis vaurioituu ja putoaa oksalta alas. Sota on tauti, se tarttuu. Niin käypi täälläkin. Vihan vimmassa unohtaa veli veljensä. Isä muuttuu ilkeäksi esikoistaan kohtaan. Äiti vain ääntelee tuskissaan ja anelee Luojan apua, olipa poika millä puolella tahansa. Sodan rutto runtelee kohta koko Suomenmaan. (Mäntän emäntä, 32.)

Aaveratsastaja

Vaihtelua kaipaava Pekka päätti jättää työnsä kiertävänä tarhurina vuonna 1917. Hän oli hakenut puutarhurin töitä Mäntästä Serlachiukselta. Tehdasalueelle oli rakennettu uusi kasvihuone, josta tuli Pekan työmaa. Ensitapaaminen tehtaan johdon kanssa sujui huonosti, mutta seuraavalla kerralla Pekka osasi jo varautua:

Kaksi ovea edessä. Opas ohjasi pyhimpään.
– Hyvää päivää!
Ei kuulu vastausta. Näen vaan leveät hartiat kirjoituspöydän ääressä edessäni.
Kuka te olette? Mitä te haette?
Olen uusi…
Uusi tai vanha, en minä jouda lypsämään sanojanne. Menkää!
Opas nauraa virnisteli. Lienee samanlaista sattunut ennenkin. Seuraavana päivänä varauduin valmiiksi. Pärräytin päiväni ja nikkasin nimeni ennen kuin ovi ehti takanani kiinni lupsahtaa.
Hyvä. Se entinen oli kelvoton, saamaton hutilus. Kirkkoherra suositteli teitä. Purkakaa se vanha kasvihuoneröttelö ensimmäiseksi.
Se on jo purettu.
Hyvä. Vuorinen näyttää asuntonne.
Olen jo muuttanut. Tulin eilen.
Hemmetti! Menkää! Pankaa töpinäksi!

Ensimmäisen maailmansota oli koetellut Eurooppaa jo monta vuotta. Sota kosketti Suomea monin tavoin, vaikka sotatoimet tapahtuivat kauempana. Sodan ahdinko oli kuitenkin läsnä. Venäjän armeijassa palveli suomalaisia vapaaehtoisia. Etelä-Karjalassa tehtiin linnoitustöitä Pietarin turvaamiseksi ja sotatarviketilaukset teettivät töitä. Sadattuhannet haavoittuneet venäläissotilaat kulkivat Suomen halki ja heitä hoidettiin sotilassairaaloissa. Sitten alkoi elintarvikkeiden säännöstely. Ahdinko lisääntyi. Verdunin kuukausia kestäneet veriset taistelut järkyttivät ihmisiä. (LÄHDE) Pekka seurasi sodan tapahtumia lehdistä. Sota ja tappaminen kammottivat Pekkaa. Tämä kammo juonsi lapsuuteen asti ja yhteen tiettyyn tapaukseen: Pekka oli leikin päiten laukaissut naapurissa olleen ruostuneen aseen kohti halkopinoa. Ase laukesi sirpaleiksi hänen käsiinsä, hajosi kokonaan. Samanaikaisesti halkopinon takaa vilahti tytön pää. Pekka järkyttyi tajutessaan, miten olisi käynyt , jos ase olisi toiminut niin kuin piti:

Tuntui kuin olisin kuullut korvissani katekismuksen sanat ”Elä tapa”. Sehän oli kielto kaikkeen tappamiseen ja kuuluu kaiketikin ihan ensimmäiseksi ihmiselle. Tämä tapaus tuli taakaksi elinajakseni: ”Elä tapa”. Ja sehän on oikein meille kaikille vielä tänäkin päivänä.

Vuonna 1917 julkaistiin Pekan sodanvastainen runoelma. Siinä aaveratsastaja kulkee läpi sodan runteleman Euroopan ja kertoo näkemistään kauheuksista. Runoelma lähtee liikkeelle vallankumouksellisen Pietarin kaduilta. Keisari on menettänyt kruununsa ja Rasputin saanut sammaltukon suuhunsa. Aaveratsastaja kiitää halki Balttian maiden etsien rauhaa. Kaikkialla hän kuitenkin saa kohdata vain sotaa ja kärsimystä. Myös Unkarin pusta palaa ja Romanian kuningas Kaarlen viitta on tahriintunut vereen. Turkki, Serbia, Montenegro, Italia – kaikkialla sama tuho. Ja Preussi, joka kulkee sortajana. Aaveratsastaja jättää hyvästinsä:

Hyvästi Berlin, en pyövelien pesään pysähdy
lehahtaa vastaan sieltä kalman haju.
Ikävöi kansat vapauteen ja kesään,
vaan hulluuteensa hukkuu vapaus ja taju.

Matka jatkuu vielä halki Belgian, Ranskan ja Englannin. Jo lähestyy Tanska, Norja ja Ruotsi. Mieli murheellisena Aaveratsastaja palaa kotiin:

Eessäni Pohjanlahti levotonna pauhaa
ja tuolla siintää saaret, kotiranta.
Hivelee jäinen tuuli päätä, kaulaa –
ei vielä vihannoitse lehden kanta.

Ja nyt mun ratsuni levätä jo saapi,
kotona oomme ja oman hirren alla.
Se mitä näin, murheesta muistuttaapi,
kun kuolo käy ja mailla hiipii halla.

Missä papit, leviitat ja muutkin,
Jumalan tähden, tuokaa lohdun sana!
Rukoilkaa, että herää kuolleet luutkin,
nyt sielut hukkuu, uhreja saapi mana.
(Ote runosta Aaveratsastaja 1917, julkaistu viikkolohdessä?)

Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan aikoihin Pekka kirjoitti lukuisia sodanvastaisia runoja, joista osa käsittelee sotaa ja tappamista yleisesti eettisesti tuomittavna tekona. Osassa runoista hän lähestyy sodan raadollisuutta ihmiskohtaloiden kautta. Kansalaissodan tapahtumia käsitellään runoissa Pekka Pekosesta ja elämäntarinan sivujuonteeksi päätyneessä runossa Kasper Tantusta. Omakohtainen muistelma kansalaissodasta on kirjoitettu vasta viimeisinä elinvuosina. Tapahtumien näyttämönä on Mäntän Serlachiuksen tehdas. Tehtaan alue oli vahvasti valkoisten valvonnassa:

Olin itse joutua tapon uhriksi veljessodan kiehuessa. Vähältä piti. Keurun jäällä kellotti jo monta miestä, joiden oli katsottu liian itsekkäästi itseään puolustavan. Minä laulaa lurittelin tapani mukaan ajan ankeudesta. Orpojen osasta, köyhien kärsimyksestä. Lienenpä pistänyt piikkejäkin sanojen sekaan, joista ei erityisesti tykätty. Sanat vielä saastuivat kujia kulkiessaan kun niitä vielä sanomalehdissäkin julaistiin. Olipa jo viety viesti pääpukarillekin, joka omakätisesti antoi lomapasseja norkoilijoille Keurun rannoilla. Mutta oli tulinen kiire. Ansioitunut aatelismies määrättiin sakinsa kanssa Tampereen valloitukseen vaikka oli ollut kotiseudullakin tehtäviä. Mainittiin siinä lähtöhötäkässä minunkin nimeni, että jääpi tänne vielä se yksi suunsa soittaja, joka värssyä vääntelee ihmisistä vieläpä lehtiin asti.

Sota

Sä kirottu sota!
Ei viihdytä seuras!
Mua hevin et ota,
en tunnoton teuras
ja arvoton olio ole.

Sä aukaiset kitas
ja narskuvat hampaas.
Ja virität ritas
ja lauhkeat lampaas
veriseen syliisi suljet.

Kellastuu keto
ja kuivettuu kukka,
kun hirveä peto,
tuo helvetin hukka
kiertäen, kaartaen kulkee.

Kauhea jano
sen suonia viiltää.
Ei anteeksi ano,
vaan poroksi hiiltää
tiedon ja taidon heelmät.

Syntinen liha
kaiken tään saapi.
Vilppi ja viha
maat hukuttaapai –
kuolema kujilla kulkee.

Vertaiset

Oli murhaaja Kain,
minä syntinen vain,
mut kumpikin alle
ankaran lain,
me joudumme kerran,
minä ja Kain.
Oli murhaaja Kain,
minä tuntea sain,
että kaikki synti on
rikkomus lain.
Niin vertaiset oomme
minä ja Kain.

Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla

Rauhattomuus ei hellittänyt otettaan Pekasta. Hän muutti perheineen tiuhaan tahtiin. Useammin kuin kerran hän sai kuulla kysymyksen ”Joko te taas muutatte?” Mäntän jälkeen seurasi epäonninen muutto Äetsään. Tehtaan puutarhurin työ siellä ei ollut, mitä oli luvattu. Edessä oli muutto Siuntioon. Siellä syntyi vuonna 1919 perheen tytär. Ruotsinkielinen seutu ei kuitenkaan viehättänyt Pekkaa ja niin matka jatkui Keski-Suomeen. Leppävedellä Pekka toimi Järvilinnan kasvatuslaitoksen puutarhurikatsastajana (1921-1924). Siellä hänen tehtäviinsä kuului myös ohjata laitoksen oppilaita. Muutaman vuoden työskentelyn jälkeen hänen toimensa vakinaistettiin. Todistukset kertovat hänen saaneen vakituisen viran 16. toukokuuta 1924. Alkoiko vakituinen virka ahdistaa vai mistä oli kyse, muutama kuukausi nimityksen jälkeen Pekka pyysi työtodistusta ja alkoi hakea uutta paikkaa. Sen hän sai Aurasta Käyrän turvakodista, missä hänen tehtävänsä olivat samat kuin Leppävedellä. Työn Käyrässä hän aloitti helmikuussa 1925. Vuotta kauempaa ei Pekka sielläkään viihtunyt.

Monet työelämän aikaan sijoittuvat runot kertovat huono-osaisuudessta ja katkeruudesta. Pekka oli voimakkaasti heikompien puolella ja aisti epäoikeudenmukaisuudet, joista hänella oli omakohtaista kokemusta. Runoissa hän kuvaa yhteiskuntaluokkien välistä epätasa-arvoa ja sen herättämiä vihan tunteita. Hierarkian kautta saatu valta on hänelle kuin punainen vaate:

Näyttää hyvin tärkeältä tämä
herra johtajamme.
Rämisee kuin vanha patarämä –
tuskin kumarramme.

Tasa-arvon puute saa Pekan huudahtamaan: ”Olen vapaa mies, en tyhmä renki!” Vaikka elämämnkokemusten mukanaan tuoma katkeruus kuultaakin läpi runoissa, on niissä kuitenkin säikeenä myös usko parempaan: ”Ei työmiehen elämä ole kuin herran, mutta se tunnustetaan kerran.”

Useasti olen miettinyt, millaista Mathildan ja lasten elämä mahtoi olla ainaisten muuttojen pyörteessä. Lasten koulunkäynti on varmaan ollut hankalaa. Jään ihmettelenään sitä, miten elämänvirta kuljettaa ihmistä. Miten uusia ideoita ja ajatuksia syntyy, miten monet niistä jäävät toteutumatta ja johonkin haasteeseen tartutaan? Mistä ollaan valmiita luopumaan, mistä ei? Oliko Mathildalla mitään sananvaltaa muuttoihin?

Runokokoelma Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheilla kertoo perheen monista asuinpaikoista. Kirjoittaessaan tämän kokoelman runoja Pekalla oli mielessään Topeliuksen runo Inarijärvi, jota laulettiin Villiruusun sävelellä. Sen rytmiin hän sovellutti omia sanojaan. Kaupungit, joista hän teki lauluja, ovat Kuopio, Joensuu, Oulu, Helsinki, Tampere, Turku, Hämeenlinna ja Lahti. Niiden lähitienoille sijoittuivat asuin- ja oleskelupaikat Karttula, Pielavesi, Niittylahti, Teisko, Vilppula, Mänttä, Siuntio, Laukaa, Aura, Teijo ja vihdoin myös Ruhala.

kartta, paikat (ja vuosiluvut)
Karttaan säkeitä eri kaupunkeihin liittyvistä runoista:

Mies kulkee Kuopiossa
ja lausuu itselleen:
puolesta Puijon laula
ja kauniin Kallaveen.

Jo aivan nuoruudessa
mä löysin Joensuun.
Ja Pyhäselän rantaan
istutin laulupuun.

Haaveilin pohjolasta
ja sinne lähdinkin.
Syyskuussa sitten vasta
mä Oulun tavoitin.

Tää laulu kauas kantaa
ylitse vuosien.
Taas Suomenlahden rantaa
aatoksin astelen.

Hei Tammerkosken sillalla
käy huiske vasta illalla
ja monet neidot siellä
käy ilman sukkia

Ruissaloon polku johtaa,
sä varmaan tunnet sen.
Ja siellä moni kohtaa
varjossa tammien.

Jäävät kukat kukkimaan,
niistä maksoin hirmu hinnan.
Kaunein kukka kuollessaa –
hämy peittää Hämeenlinnan.

Jo väsyy jalan tahti
hapuillen tunnen sen.
Ja lauluissani Lahti
lie myöskin viimeinen.

Rauhaton
Rinnan alla kumma kaiho
yhä pitää majaa.
Kotilieden lämpimästä
uloskin mun ajaa.

Katson yötä, tähtivyötä
onhan sinne matkaa.
Sielläköhän ihminenkin
elämäänsä jatkaa.

Lensi tähti, lensi toinen,
sammui veden kalvoon.
Liekö totta: enkelitkin
vaiheitamme valvoo.

Pienen kodin ikkunalla
pieni lamppu palaa.
Siellä nukkuu lapsikullat,
sinne hiivin salaa.
(1920)

Murteella ja nimimerkillä
Missä päin Suomea asuikin vaari kirjoitti runoja, pakinoita ja kaskuja savoksi. Hän tarjosi niitä paitsi lehtiin myös eri kustantajalle. Lahtelainen Kustannusliike ”Suomi” ilmoitti kirjeessään 19.3.1919, että ”painatusvaikeuksien vuoksi täytyy meidän palauttaa käsikirjoituksenne takaisin”. Muutama runo ja kasku oli kuitenkin painettu juuri ilmestyneessä pilalehdessä. Vaari ei lannistunut käsikirjoitusten takaisin tulosta. WSOY:n kanssa kirjeenvaihtoa käytiin vuonna 1926. Kyseessä oli tuolloin Talkkunoo- kokoelma, jonka runoja kustannustoimittaja J. Jäntti vertaa Kalle Väänäsen Savolaesta sanarieskoo (192?) teoksen runoihin. Jäntti perustelee käsikirjoituksen palautusta seuraavasti:
Mutta vaikka runonne usein ovatkin varsin sukkelia, on totuus kuitenkin se, että murrerunojen ajatus ei enää ole uusi, yleisö alkaa olla niillä kyllästetty, ja niin ollen voisi vain poikkeuksellisen hyvä murrerunojen kokoelma sitä kiinnostaa. Kun teidän kokoelmanne ei mielestämme kykene ylittämään maisteri Väänäsen saavutuksia, emme katso voivamme ryhtyä uuden sanarieska-kokoelman julkaisemiseen…(Kirje 16.2.1926, yksityiskokoelmat.)
Vaarin murteellisia runoja julkaistiin aikanaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Joitain runoja on painettu myös myöhemissä omakustanteissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vaari tarjosi käsikirjoituksiaan 1960-luvulla. Sinne onkin tallennettu joitain kokoelmia. Suorasanainen osittain murteella kirjoitettu käsikirjoitus Kaskuja Karttulasta löytyy Karttulan kirjaston kotiseutukokoelmasta.

Kuarteen Selema

Iski se silimee ja liekutti helemoo,
empä oo nähnynnä semmosta Selemoo.
Kohta jo kurkisti kuontalon takkoo,
eekä sen hyvvyyttä piässynnä pakkoon.
Kesät se aitassa ylläällä makkoo,
ovessa pittää vuan pikkusta rakkoo.
Siitä se näkköö ja siitä se kuuloo,
siitäpä raitista ilimookin tuuloo.
Kerran kun eto ja viäns syvänalloo,
rappuja nousin ja kurkistin salloo.
Hämäläis-Tuakkopas vastaani kahtoo –
mittees se Pekka nyt tiältähi tahtoo.
Kiännähti käpäläni, teki niin pahhoo,
Selmankin tunteet laihtuu ja lahhoo.
Kaikkien kanssa keikkuu ja vehtoo,
en minä semmosta riijata kehtoo.
Selemasta piäsinkin tyttöjen makkuun,
täätyi lähteä toisijen hakkuun.
Kuarteen Selemoopa vielähin muistan.
Hämäläis-Tuakolle nyrkkijä puistan.

Kun suuremmat julkaisuhankkeet eivät onnistuneet, vaari lähetti runojaan ja kertomuksiaan erilaisiin lehtiin ja kokoelmiin. Hän olikin monen julkaisun vakituinen avustaja. Nuoruudessa hän kirjoitti paljon kalentereihin ja albumeihin niin kuin Eteenpäin-kalenteri, Kansankalenteri ja Kansanvalistuseuran kalenteri tai Nuori Suomi ja Suomalainen albumi. Hän oli avustajana myös monissa työväen lehdissä. Sitten olivat uskonnollispainotteiset lehdet niin kuin Pelastusarmeijan Sotahuuto tai Koti-lehti. Pieni kertomus Maaltapako on julkaistu Kristillisen työläisnuorison liiton kokolemassa Tie säteilee valoa (1945). Osansa saivat myös viihteeliset ja romanttiset aikakausjulkaisut: Lauantai, Perjantai, Nyyrikki, Vipunen ja Väinämöinen. Oman alan lehtiä edustavat Puutarha ja Floora. Vuosien mittaan julkaistiin vaarin runoja ja kertomuksia Helsingin, Hämeenlinnan, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Lahden, Mikkelin, Mäntän, Oulun, Ruoveden, Sortavalan, Tampereen sanomalehdissä. Erilaisia aikakaulehtiä, joista hänen kirjoituksiaan voi löytää, ovat Helsingin Kaiku, Imatra, Kanerva, Koitto, Kyläkirjaston kuvalehti, Nuori Karjala, Nuorten kirja, Nuorten todistus, Otava, Panu, Pyrkijä, Revontuli ja Suomen Kuvalehti. Tärkeitä foorumeita olivat myös joululehdet ja tilapäisjulkaisut.

Runojen ja kertomusten julkaiseminen hyvinkin erilaisissa julkaisuissa johti siihen, että vaari mielellään käytti nimimerkkejä. Käytetyin nimimerkki oli hänen nimensä alkukirjaimista muodostunut P.J.H. Muutkin nimimerkit olivat usein lyhenteitä niin kuin PerHus ja KaHu. Romaanikäsikirjoituksissa hän käytti kokonaisia nimiä niin kuin näytelmäkäsikirjoituksessa Kirous ja Siunaus, jossa nimimerkkinä on Juho Jurvo. Pekka Peska -nimi koristaa puolestaan Mäntän emäntä -käsikirjoituksen etusivua. Välillä toivoin voivani jäljittää vaarin kirjoituksia nimimerkkeineen eri julkaisuista. Vaari oli kerännyt melkoisen määrän lehtileikkeitä elämänsä varrella ja niiden kautta jonkin verran selvisikin. Useimmiten talteen otetuissa leikkeissä ei kuitenkaan ollut julkaisun nimeä, joskus vuosiluku sentään oli paikallaan. Urakka kaikkien julkaisujen jäljittämiseen osoittautuikin liian suurisuuntaiseksi.

Auran rannoilla

Perheen muutto Turkuun tapahtui toukokuussa 1926. Pekka oli saanut töitä kaupungin istutuksilta. Työkohteita olivat kaupungin monet puistot ja viheralueet: Kupittaa, jolla oli pitkä perinne kaupunkilaisten virkistysalueena, Porthanin puisto Suurtorin ja Pinellan tuntumassa ja Mikaelin kirkon ympäristö. Myös Mathilda päätti ryhtyä työhän, kun perheen lapset olivat jo isompia. Jonkin aikaa hän oli mukana saunayrityksessä Matinkadulla. Hämeentullissa hän piti kahvila-ruokalaa, jossa oli töissä kaksi tarjoilijaa. Mathilda, joka kärsi vyöruususta ja kipeästä vatsasta, saattoi joskus kahvilassa heittäytyä kahvisäkkien päälle. Pekka viihtyi kahvilan kassan vieressä, jossa sai jutella asiakkaiden kanssa ja välillä toinmitella asioita. Joulukuussa 1927 hän totesi: ”En minä enää viitsikään pitää tointa.” Kaupungin istutukset saivat jäädä.
Perhe asui monessa eri paikassa: Kirkkotie, Ryssänmäki ja Uudenmaankatu. Keskustasta perhe muutti kaupungin ulkopuolelle Pähkinämäkeen, seitsemän veräjän taakse. Sieltä Mathilda kävi syksyllä torilla myymässä luumuja. Pekka lähti keskimmäisen poikansa kanssa Teijoon, mistä oli saanut puutarhurin töitä. Osa perhettä jäi vielä Pähkinämäkeen, mutta muutti sitten perässä. Teijossa vierähti kolme vuotta. Sieltä perhe palasi takaisin Turkuun, minne Pekka ei enää osannut asettua: ”Täällä nyt odottelen siirtoa jonnekin. Itsekö vielä muuttoni toimitan – vai vievätkö jo ensi kerralla muut minua.” Uusi työ löytyi Hämeen piirimielisairaalan puutarhalta. Kun perheenpää lähti Hämeenlinnaan, jäivät nuorimmat lapset äitinsä kanssa Turkuun. Asunto oli Puolalanmäessa. Mathilda ryhtyi pitämään vuo(k)ralaisia, myös hänen sisarensa Elli ja sisarpuolensa Saara asuivat jonkin aikaa siellä.

Haaksirikkoja
Mathilda näki unia, jotka välillä tuntuivat todellisuutta todellisemmilta. Yhdessä unessaan hän näki, miten laiva vajosi veden syvyyteen. Aamulla herätessään hän tunsi suurta ahdistusta eikä tiennyt, mitä tehdä. Hän kertoi lapsille unestaan. Todellisia haaksirikkoja ta(pah)htui tuolloin kaksi, jotka sivat paljon julkiuutta dramaattisuutensa vuoksi. Radion uutisissa kerrottiin syyskuussa 1929 Kuru-laivaa kohdanneesta haaksirikosta. Näsijärvellä riehunut syysmyrsky kaatoi laivan vain kilometrin päässä satamasta. Laivassa oli ollut 152 ihmistä, joista vain muutama saatiin pelastettua. Yli sata ihmistä hukkui. Laiva oli ollut menossa Mathildan kotiseudulle. Toinen onnettomuus tapahtui seuraavana vuonna, kun Oberon-niminen laiva vajosi meren syvyyteen. Laiva oli matkalla Kööpenhaminan kautta Amerikkaan, Hulliin, minne Mathildan Santeri-velikin oli lähtenyt. Oberon ja Arcturus-laivat, joita kapteeniveljekset ohjasivat, törmäsivät sumussa toisiinsa Kattegattissa. Oberon vajosi mereen muutamassa minuutissa vieden mukanaan 36 ihmistä.

Kuru

Syksyöinä Siilinkari
vilkuttaa ja kauas loistaa
niin kuin armain silmäpari
kulkijalta pelon poistaa.

Nyt on synkkä Siilinkari,
vesi vimmaisena vierii –
niin kuin vuoret aaltopari
yhä lähemmäksi kierii.

Kohtaloonsa kohden kuru
ripein potkuin yhä rientää…
Ja nyt Suomen täyttää suru,
kuka orpoin tuskat lientää?

Elämämme on kuin muru,
joka etken tullen putoo…
Kuohuin alle vaipui Kuru,
Ahti kuolleet kultiin kutoo.

Vimmaisena vierii Näsi,
aallot ankaroina pauhaa.
Kaitse meitä Luojan käsi,
anna lepoa ja rauhaa!

Eräs jouluaatto

Vyöryy allot suuret, mahtavat,
Kattegattiin syvän haudan kaivaa.
Usvain alla uinuu laajat ulapat,
niin kuin kaarnaa keinuttavat laivaa.

Joulu joutuu, rauhan juhla tuo,
sumu peittää öisen tähtitaivaan.
Aatos kiitää kotiin ystävien luo –
kuuluu ryske – aallot vyöryy laivaan.

Kaunis uljas oli Oberon,
sitä palvottiin kuin neittä oivaa.
Kaarnalastu oli – tuutu turvaton –
hädässä ei enää suonut hoivaa.

Tuskain huudot yöhön kajahtaa,
hyvästinsä täytyy monen heittää.
Tulet tummuu – laiva vajoaa –
Kattegattin aallot kaiken peittää.

Muistojen lumoama
Palstan levyisessä pitkässä lehtileikkeessä on vaarin kertomus Vaellusvuodet. Oikeastaan se on tilitys, missä hän käy läpi elämänvaiheitaan. Ajallisesti kertomus päättyy Turun aikaan. Onnistun määrittämään kertomuksen ilmestymisvuoden, sillä palstan ylälaitaa koristaa ruotsalaisen lentäjä Lundborgin kuva ja pieni tekstinpalanen viittaa Huippuvuorilla 1928 tapahtuneeseen ilmalaiva Italian haaksirikkoon. Lasken, että vaari on tuolloin ollut 48-vuotias. Hän taisi tunte itsensä vanhaksi. Ainakin hänellä oli tarve katsoa mennyttä. Eihän hän sitä paitsi voinut tietää, että hän oli vasta ohittanut elämäntaipaleensa puolivälin.

Sanotaan, että me täällä ajassa valmistumme tulevaisuutta varten. Sanotaan, että meillä on johtaja ja suojelusenkeli jokaisella. Ja sanotaan, että kaikki on tarkoituksenmukaista. Syy ja seuraus.
Jos meidän lopultakin täytyy taipua Luojamme tahtoon. Ja me tulemme hyviksi ja täydellisiksi. Jos niin on, niin minäkin unohdan nämä vaellusvuodet. Mikä on ollut, on se tarpeen ollut.

Työ Hämeen piirimielisairaalan puutarhurina (1932-1949) oli työteliästä aikaa. Kasvihuoneet, taimikasvatukset, kukkien hyötäminen, pihan käytävät – kaikki se työ piti ajatukset päivisin kurissa. Öisin vaari kirjoitti. Osa runoista meni ajankohtaisiin tarpeisiin, paikallislehtiin tai vaikkapa sairaalan väen toimittamaan Kankaantaustan kaikuja -monisteeseen, joka ilmestyi tarpeen vaatiessa kuten etusivulla mainittiin. Suurisuuntaisempi hanke oli ensimmäinen versio runomuotoisesta elämäntarinasta. Lapsuus ja nuoruus vyöryi vät voimakkaana vaarin mieleen.
Liekkö vika viulun kielen
kun se on niin suruinen?
Loiko luoja ihmismielen
syntein tähden tuomiten,
että kaihota se saapi
aina jotain etsien
kunne kuolo kolkuttaapi
lahot langat katkaisten.

Vuosia jo kohta täytän
pian viisikymmentä.
Vakavalta ehken näytän
nuorempien silmissä.
Mutta vielä valvon öitän
sama kaipuu rinnassa.
Uneksien täytän töitän
niin kuin ennen lapsena.

Taasen muistan viljapellot
kauniin kotiseutuni.
Vielä soivat karjan kellot
korvissani alati.
Teiden mutkat, joka kiven
näen näkymättömät.
Kallis mulle joka hiven,
vieraanani viipyvät.

Ja kun väsyneenä lasken
vanhat raajat levollen –
tunnen tuoksun kotikasken,
savu täyttää sieraimen.
Pyyhin, pyyhin silmiäni
nokisella kädelläin.
Häpeä en kyyneleitäin,
unta nuoruudesta näin.
Elämäntarina on käsin kirjoitettu sidottuun kirjaan, jonka kannet on päällystetty ruskealla kankaalla ja päälle kirjoitettu koristeellisin kirjaimin Erään tarhurin elämäntarina. Pieniruutuiset sivut sisältävät 344 värssyä ja lisäksi runoja, joita vaari kutsuu liitteiksi: Isän, äidin, veljen ja siskon laulut. Osa näistä runoista siirtyi myöhemmin julkaistuun elämäntarinaan sellaisenaan, osa osittain muokattuna ja muunneltuna. Käsinkirjoitettuun kirjaan kuuluu myös runokokoelma Taimi-Tarha, johon sisältyy 55 runoa. Niistä yksi on nimeltään Outo vaeltaja:

Laakson linnut mulle laulakaa,
taaskin sydämeni sairas on.
Elän unelmissa ja ne uuvuttaa,
kädet kovat ovat kohtalon.
Harvoin onni mulle hymyää,
sivu siivet viepi engelten.
Kohta vanha olen, harmaapää,
laho kanto kasvaa sammalen.

Kerran keinui poika purressaan,
yli kuohun kuuman ohjaten –
näki etäisyyden ihmemaan,
näki tähtein loiston armaisen.
Mutta sumu laski yli veen,
valo häipyi kotivalkaman.
Meri synkkä on ja sen syvyyteen
luultiin nuorukaisen hukkuneen.

Häipyi häivä, tuulet puhaltaa,
poika souti rantaan laulaen.
Ei hän tuttaviaan tunnekaan –
meri saanut iki sydämen.
Siitä lähtein hänen silmissään
outo kiilto asustanut on.
Lienee kyllästynyt elämään,
on kuin orpo täällä osaton.

Kun on kerran nähnyt ihmemaan,
kuullut taivaan soiton suloisen –
ei hän tyydy tylyyn maailmaan,
vaeltaa kuin varjo kaihoten.
Muisto muille, outo itselleen,
elänyt jo yhden elämän.
Sanotaan jo hautaan vajonneen,
vaikka tuntee tuskat elämän.

Kylkiluu

Kun mietin Pekan ja Mathildan perheen elämään, minusta tuntuu kuin Pekka muuttaessaan Turusta Hämeenlinnaan olisi halunnut lähteä karkuun Mathildaa ja koko perhe-elämää. Perhe kuitenkin muutti hänen perässään ja Mathilda jätti liiketoimensa. Vanhimmat pojat olivat jo lähteneet maailmalle ja kotona olivat nuorin poika ja tytär. Asunto oli saatu siraalalarakennuksesta, mutta Pekka halusi muualle. Koti rakennettiin vanhan tallin ylisille. Asunto oli kylmä, mutta siellä oli oma rauha. Pekalla riitti töitä sairaalan puutarhassa ja kasvihuoneella, vapaa-aika kului runoja ja kertomuksia tehdessä.

Tätini sanoi isänsä ja äitinsä olleen boheemeja. Hänelle boheemi merkitsi sitä, että sekä isä että äiti olivat monasti muissa maailmoissaan: ”Äiti lauloi virsiä ja isä soitti kannelta.” Pekan iänikuinen kirjoittaminen ärsytti välillä niin Mathildaa kuin lapsiakin. Kai muutkin osasivat kirjoittaa! Yhdestä joulusta tulikin sitten oikea kirjoitusjoulu. Pojat kirjoittivat kertomuksia ja Mathilda oli päättänyt tehdä runon. Aiheeksi hän valitsi pääsiäisen. Niin alkoi riimitys. Runon nimeksi tuli Kutsu ja Mathilda lähetti sen Koti-lehteen. Pääsiäisnumerosta hän saattoi esitellä perheelleen julkaistun runonsa. Runon lopussa olivat hänen nimikirjaimensa H.H., Hilda Huuskonen. Mathilda kirjoitti vielä muutaman runon samaan lehteen, mutta lopetti sitten kirjoittamisen.

Kutsu

Palmut kävin noutamassa.
Tule, Jeesus, vieraaksemme!
Annan sulle oman hevon,
jolla ajat, niinkuin ennen
nuorella aasin varsalla.

Tule, Jeesus, oven’ avaan,
palmut sulle kätees’ kannan,
käyn mä vielä katsomassa,
onko kaikki hohtavana
sydämeni sopukoissa.

Sinä olet suuri, pyhä.
Liekö toivon’ turha yhä.
En mä vaivu pelkoon syvään.
Luotan lupaksees’ hyvään,
meidän ystävämme!

Tule, Jeesus, tule pian,
kohta kuihtuu palmut, ihan!
H.H.
(Koti N:o 3, 1939)

Mathilda tuntuu aiheuttiavan Pekalle päänvaivaa. Se päilyväsilmäinen kaunotar, johon hän oli rakastunut, oli vuosien myötä muuttunut itsenäiseksi naiseksi, joka perusti liikeyrityksiä, hoiti kodin ja lapset, selvitti sotkut. Sellaisia toimeliaita ja reipasotteisia naisia sanottiin Pekan lapsuudessa akoiksi. Vai olisiko Mathilda ollut aina omapäinen ja Pekka ei vain ollut huomannut sitä? Olihan Mathilda käynyt koulujakin ja ollut opettajana. Eivätkä ruustinna Pöyhösen opit naisen tehtävästä varmaankaan olleet jääneet unohduksiin. Mathilda itse saattoi tokaista, ettei hän ollutkaan mikään tavallinen akka.

Halla

Puutarhuri tietää, miten halla tuhoaa. Se saapuu hiljaa hiipien ja jattää jälkeensä kuuraisen maan. Se vioittaa taimia ja kasvusilmuja, tappaakin. Pekalle Mathildan kuolema oli kuin kesähalla, jonka aiheuttamaa tuhoa hän jäi katsomaan. Pitkä yhteinen taival oli ohi. Kaikki ei aina ollut mennyt hyvin. Ehkä kuolemaan olisi pitänyt valmistautua. Niin kuin tarhuri valmistautuu suojaamaan taimet hallan uhatessa. Pekka kantoi syyllisyyttä. Niin äitinsä kuin vaimonsakin kohdalla hän tunsi olleensa tyly ja ymmärtämätön, syyllinen. Vaimon kuoleman jälkeiset runot kertovat paitsi surusta, myös tästä syyllisyydestä. Myöhemmissä runoissa Mathildasta tulee kaivattu ystävä, joka odottaa rajan toisella puolen

Minun syyni

Syksyn tulo minun syyni,
kesken kesän suutuin sulle.
Yksin pyristelit pyyni,
olit aina hyvä mulle.

Pahat sanat sanoi suuni,
viestit vieri Jumalalle.
Nyt on kylmä kylkiluuni,
sinä muutit mullan alle.

Kulottuupui kukkamaani,
ei se elä, kuka kuoli.
Halla halmeitani vaanii,
täällä torkun toinen puoli.
(Kahdeksan kaupunkia 1965)

Neito
Kultalankoja kultakerältä
neito neuloo ja kutoo.
Mutta kalvaalta kasvoperältä
kyynelhelmiä putoo.

Putoo – putoo –
neito neuloo ja kutoo
kyynelhelmiä surun pirralla.
Kylmät laineet on elon virralla,
vaikea mennä sen yli –
kylmä on mullan syli.

Syksystä kevääseen

Kun Mathilda kuoli oli Pekalla vielä vuosi jäljellä eläkeikään. Sitten olisi edessä muutto Itärantaan. Ajatukset alkoivat kulkea uusia ratoja. Millaista Itärannassa olisi? Paikan kauneus oli tehnyt vaikutuksen Pekkaan. Ollessaan kiertävänä puutarhurina hänen reittinsä oli usein sivunnut Ruhalaa. Ja olihan hän vuosien mittaan kuullut paljon siitä, millaista elämä oli ollut siellä Mathildan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta pitkä talvi oli vielä edessä.

Tätä joulua vietan yksin ilman läheisiä. Olin joulupukkina 8:lla. Sitten oli tunnin verran Haskiolassa – sitten kotiin. Joulun ja samoin Tapanin olin kokonaan kotona – ei käynyt yhtään vierasta. Joululahjoja sain melkein liikaa. Varsinkin leivonnaisia jää kuivumaan. Muutenkin on maha liian täysi.
Niinpä niin. Talossa ei ole emäntätä enää. 39 – ei kun 40 kertaa vietimme yhdessä joulua. Tuntui kummalliselta kun 1948 koristin kuusta yksinäni. 17. joulu tässäkin talossa ja varmasti viimeinen.

Betlehemin tähti

Miten kirkas onkaan tähti tuo,
joka Betlehemin yllä loistaa
rauhaa mielen sydämeen se luo,
pelon, tuskan ainaiseksi poistaa.

Kaiken ylle yltää säkeet nuo
hyväellen kaukaisinta kaistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
johon armon aurinkoinen paistaa.

Tulee Luoja luotujensa luo,
tähti Betlehenin taaskin loistaa.
Vilvoittaen niin kuin virran vuo,
tuskan pelon ainaiseksi poistaa.

Eläkepäivät eivät alkaneet aivan vaivattomasti. Koska Pekka oli ollut töissä monella eri työnantajalla, monessa eri paikassa, eläkepäätöksen teossa oli ongelmia. Alkoi paperisota, jossa punnittiin, mitkä paikat olivat kartuttaneet eläkettä, mitkä eivät. Löydän pinon paperita, joista osa on työtödistusten jäljennöksiä, osa valituksia eri instansseihin. Elämä tuntui mutkikkaalta. Lapsuuden aika ahdinkoineenkin herätti yksinkertaisuudessaan kaipauksen mieleen.

Kun lehdet lentävät

Teroitin kunäni.
Tässä nyt istun ajatellen:
mitähän kirjoitan.
Alkavat aatokset
kierrellä samaa rataa,
niin kuin eksynyt oisin.

Kaipaan kotia –
lempeän kaunista lampun valoa
sirkkojen laulua
savutuvan kitkerää tuoksua
hiekalla pestyjä
puhtaita palkkeja
ja lieden tuhkaa
johon voin paljaat jalat upottaa –
niitä mä kaipaan.

Lehdet lentävät.
Näen että päivät lyhenee –
syksy on tullut.
Minullekin
syksy on tullut.
Sillä se kaikki mikä on
kaunista ollut
taas takaisin palaa
ja valtaa mielen.

Niinhän sanotaan
että me aikojen vierittyä
tulemme lapsiksi jälleen
kaipaamme kotiin, isää ja äitiä
elämme uudestaan
nuo rakkaimmat hetket.
Ja niin sanotaan
että Luojallemmekin
kelpaa vain lapsen mieli
ja kieli.
Ylpeät ja itsekkäät
saavat vielä kestää monien
vuosien kiirastulen.

Tervetuloa syksy,
jos vaan olen otollinen
sinut vastaan ottamaan.

Laulajan usko

Tätä laulua ei ole laulettu,
se tuli mieleeni äsken.
Pidin linnun vankina häkissä,
vaan nyt sen lentohon käsken.

Olen ikäni kaiken kaihonnut
ja säilyttänyt sen uskon,
että kerran lintuni nähdä saa
tuon ihanan illan ruskon,
joka kummun kukille heijastaa
sen kauneimman kajastuksen
kuin äiti syliinsä puristaa
ja sanelee siunauksen.

KIERTO

Kun keski-ikä oli saanut vaarin katsomaan lapsuuteen ja nuoruuteen, sai vanhuus hänen ajatuksensa kulkemaan yhä kaukaisempiin maailmoihin. Vainajat ja henget olivat aina kulkeneet hänen vierellään. Maallinen elämä oli vaarille vain yksi puku, jonka kuolema riisuu. Pohjan näille ajatuksilleen hän oli saanut nuoruudessaan tutustuessaan teosofian ajatusmaailmaan.Teoilla ja ajatuksilla on seurauksensa, ihmistä ohjaa syyn ja seurauksen laki, karma. Ihmisen sisäinen olemus on hänen elämänsä ja entisten elämiensä ja niiden välitilojen summa. Karma puhdistaa.

Rajalla

Aukaisen kuin soman solen,
rintaani sen asetan.
Minä elän, minä olen
vielä jälkeen kuoleman.

Karmassani pahat palan,
uhmastani uudistun.
Sitten toisen ajan alan,
rakkaudesta rakennun.

Valo polttaa kuivan kulon
sydämestä syntisen.
Nyt jo tunnen suven sulon,
Olen onnen lapsonen.

Niin kuin argeologi kokoaa näytteitä eri aikakausilta niin vaarikin kokosi Runopajaansa sirpaleita elämäntaipaleensa varrelta. Nämä sirpaleet sekoittuivat lähellä eläneiden ihmisten elämän sirpaleisiin. Vaarin kannel nahkurin mankelin vieressä, Mathildan äidin pirta kuokan vieressä. Maalaukset ja runot olivat nekin muistona eletystä. Kunnes aika lahottaa ja pistää kaiken kiertoon.

Kiertää

Jos jotain tielle tipahtaa
sen kerjäläinen saa.
Kenties joskus palatsin
hän niistä rakentaa.

Kun meren aallot myllertää,
niin jotain häviää.
Mut toinen kohta pirstoilla
tupaansa lämmittää.

Kun kukka kuolee kummullan,
se eipä siihen jää.
Sen siemen jossain synnyttää
taas uutta elämää.

RUNONI

Näitä runoja ruokin
polvellani
kun maita kuokin.
Ne olivat vastassa
ovellani
kun tupaan tulin.
Ne nauroi, lauloi
ja leperteli
ja kanssain eli.
Kuin omat pienoiseni
ne syliin sulin.
Niin aika meni –
nyt olen vanha, harmaa –
en pelkää karmaa,
vaan etsin uutta lankaa
laululleni…
Menneet vuodet ovat
olleet kovat…
Mutta onpa iloakin ollut
ja terveet jäsenet ovat
säästyneet vanhuudelle.
Nyt saan hiljaa
kävellä rauhaista rantaa,
niin kauan kuin Luoja
armon aikaa antaa. –

V

Pekka Huuskonen 1880-1963
Runo – eräs elämäntarina – 900 värssyä
1963

JÄLKISANAT

Kirjoitustyö on ohi. Järjestelen vielä vaarin papereita kansioihin ja pahvilaatikoihin. Laitan selvitettyjä käsikirjoituksia löytämiini pahvikansiin ja kirjoittelen niihin pieniä selityksiä. Sidon irtolehtiä nipuiksi erivärisilläsillä nauhoilla. Yhteen kasaan numeroidut epäselviksi jääneet sivut, toiseen numeroimattomat. Kokonainen pahvilaatikko on kertynyt sellaisia papereita, joille ei ole löytynyt paikkaa. Luen niitä uudelleen, jos vielä jotain selviäisi. Tätä tehdessäni löydän suorasanaisten irtosivujen joukosta paperin, jota en ole aiemmin huomannut. Se on tiheään koneella kirjoitettua tekstiä. Lukiessani tajuan paperin kuuluvan Mäntän emäntä -käsikirjoitukseen, olevan osa sen kehyskertomusta. Etsin käsikirjoituksen käsiini. Kyllä, jopa sivunumero täsmää. Käsikirjoitus päättyy numeroon 34 ja löytämäni sivun numero on 35. Tällä viimeisellä sivulla vaari kuvaa, miten Mäntän emännän ennustukset ovat toteutuneet. Viimeiset lauseet saavat sydämeni hakkaamaan nopeammin. Vaari kirjoittaa:

Ihmeellistä vielä sekin, mitä alkuaiheessa kirjoitin Seppälässä asuneesta kirjailijasta, joka vei talon tyttären mukanaan. Voisin nyt mainita hänen nimensäkin, jos tarvitaan. Esimerkiksi Merikannon säveltämä Vallinkorvan laulu on hänen käsialojaan.

Elämän ja kuvitellun kudelmat sotkeutuivat pahasti, kun luen nuo lauseet. Vaari kirjoittaa tietävänsä kuka oli se kirjailija, jonka käsikirjoituksen hän oli löytänyt huutokaupasta ostamansa kirjoituspöydän laatikosta. Että kirjoittaja oli ollut Vallinkorvan laulun tekijä. Minäkin tiedän, kuka tuon laulun tekijä on. Hän on Erns Ivar Roini (ent. Idström), äitini äidin isä.

Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että Ernst Ivar Roini (1858-1905) oli asunut Keuruulla, että tilan nimi oli Seppälä. Mutta se oli paljon ennen vuotta 1910, jolloin vaari oli ostanut kirjoituspöydän siellä pidetystä huutokaupasta. Soitan enolle, joka kertoo tietämänsä: Roini oli ostanut Keuruulla Seppälän tilan 1880-luvun jälkipuoliskolla ja asunut siellä seitsemän vuotta. Tuolloin naimisissa oleva Roini tapasi Mäntässä Vilhelmiina Moision (1869-1950). Roinin avioliitto päätyi eroon. Seppälän tilan hän möi Mäntän tehtaan perustajalle Serlachiukselle, jota oli aiemmin kovin sanoin arvostellut tämän patohankkeista – ne kun tuhoaisivat rantaniityt. Sen jälkeen Ernst Ivar muutti Vilhelmiinan kanssa Karjalaan. Siellä he menivät myös naimisiin. Jo ennen avioliittoa heille oli syntynyt tytär Elli (1893-1973), mummoni.

Vaari oli perheineen muuttanut Mäntän seudullelle 1910. Samana vuonna syntyi isäni. Onko vaari todella voinut löytää poikansa tulevan vaimon isoisän käsikirjoituksen huutokaupasta ostamansa kirjoituspöydän laatikosta? Asia tuntuu kerta kaikkiaan uskomattomalta. Mietin myös, mitä vaari on tiennyt äitini suvun vaiheista? Kehyskertomuksen viimeinen sivu on kirjoitettu vuosikymmeniä kirjoituspöydän oston, vuoden 1910, jälkeen. Sodat on sodittu ja Mäntästä tullut kaupunki niin kuin romaanikäsikirjoituksen emäntä oli ennustanut. Maininta Mäntän kaupungista tarkoittaa, että kehyskertomuksen viimeinen sivu on kirjoitettu vasta vuoden 1973 toukokuun jälkeen, jolloin kaupungiksi julistaminen tapahtui. Olisiko vaari jaksanut kirjoittaa vielä 93-vuotiaana koko nelikymmensivuisen käsikirjoituksen kirjoituskoneella? Osa papereista on kellastuneempia ja näyttää vanhemmilta. Tiedän myös, että monet Ernst Ivar ja Vilhelmiina Roinin elämäntarinan yksityiskohdista ovat selvinneet vasta kovin myöhään, vaarin jo kuoltua. Toisaalta vaari on kyllä joskus voinut tavata Elli-mummoni, Vilhelmiinan ja Iivarin tyttären. Varmaan he ovat keskustelleet siitä, mistä ovat kotoisin, sukujuuristaan. Vaari ainakin oli sellaisesta kiinnostunut. Ja onhan vaari voinut puhua myös äidin kanssa hänen suvustaan ja saada tietää, että Roini oli tämän isoisä.
Jos kehyskertomus pitää paikkansa, se selittää myös paljon käsikirjoituksessa olevan runon laatua (ks. sivu xx.). Runon rytmi on erilainen kuin muiden vaarin kirjoittamien runojen. Olen kuitenkin aina pitänyt sitä vaarin runona. Runo on olemassa paitsi käsikirjoituksessa myös irtolehdillä. Se on kirjoitettu moneen kertaan puhtaaksi. Yhden irtolehden ylälaitaan on liimattu paperi peittämään lausetta, josta saa selvän vain valoa vasten. Lause kuuluu näin: ”Museon muunnokseksi sopinee tämäkin tähyily taaksepäin, niin vanha se on. Minä olen laulun laatija – toinen oikea osallinen ja toimeenpanija.” Vaari ei tainnutkaan viita romaanihenkilö Vilukseen, jonka suuhun runo käsikirjoituksessa on pantu. Kaiken mietinnän jälkeen olen päätynyt siihen, että hän viittaa runon toiseen kirjoittajaan Erns Ivar Roiniin.
Vaarin elämäntarinaan ja kirjoituksiin liittyvät tapahtumat ovat johtaneet minut jälleen uusille poluille. Voin vain todeta niin kuin vaari – vai Ernst Ivar – Mäntän emäntä -romaanissa: ”Aika ei merkitse mitään ajatusten lennossa.”

Runokokoelmia:
?Pekka Huuskonen 1880-1963. Runo. Eräs elämäntarina. 900 värssyä, 1963
?Ruhalan runopaja Kautun kalteella. 67 runoa, 1963
?Ruska. Syksyn sykkeitä. Runoja, 1964
?Ikälisä 23.1.1965-85. Laulaen halki elämän, 1965
?Kahdeksan kaupunkia ja niiden vaiheella. Laulauen halki elämän, 1965
?Kevätmahlaa. Kevyttä keväällä. Somia sointuja. Runoja, 1965
?Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalasta, 1966
?Mathilda, 1968
?Petteri – Aaveratsastaja. Pekka Pekonen. Paloja, 1968
?Eräs elämäntarina – Kautta – Kekkosen kelkan…, 1970
?Tauluja. Lauluja. Veisteitä, 1970

Lähteet:

Aaltonen, Rainer 1991, Fennomaanit kansansivistystyössä: Vapaan kansansivistystyön synty Suomessa. Rainer Aaltonen & Jukka Tuomisto (toim.), Valistus, sivistys, kasvatus. Kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. 10-29. Helsinki: Kirjastopalvelu Oy.
Apo. Satu 2001, Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 759. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hackmann, Marcus 2004: Ruoveden kaupunki. Ruoveden Joulu 2004, 7-10.
Jokipii, A.E. 1938: Teosofian suhde työväenliikkeeseen Suomessa. Suomen kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 1936, 124-140. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Kansanvalistusseuran kalenteri , 1906, 1907. V
Kari, Urpo: Pekka Huuskonen ja Ruhalan runopaja.
Kertomus Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran toiminnasta v. 1913. Tampereella 1914. Tampereen Sanomain kustannus O-y:n kirjapaino.
Korste, Pasi 2001: Katsaus Raittiuyhdistys Koiton ja Lammassaaren historiaan. Www.koitto.net/koitto.pdf. 1-8.
Koukkula, Tuomo 1967: Vanhan Ruoveden historia II:1. Kuru, Pohjaslahti, Ruovesi, Vilppula ja Virrat isostavihasta 1860-luvulle. Helsinki: WSOY.
Kupiainen, Heikki 1990: Pientilavaltaisuuden juuret: maanomistusolot 1890-1941. Antero Heikkinen (toim.), Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 25-43 . Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila Oy.
Kyrö, Kauko 1960: Poliittiset allegoriat suomenkielisessä runoudess helmikuun manifestista suurlakkoon. Sananjalka 2, 146-166.

Makkonen, Anna 2002: Karheita kertomuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Neuvonen, Lasse 1990: Väestönkasvun kehityspiirteitä 1890-1986. Antero Heikkinen (toim.), Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 13-24. Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila Oy.

Nyman, Severi 1991 (1899), Kansanomaisesta opetustavasta. Vapaan kansansivistystyön synty Suomessa. Rainer Aaltonen & Jukka Tuomisto (toim.), Valistus, sivistys, kasvatus. Kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. 253-261 . Helsinki: Kirjastopalvelu Oy.

Ojala, Aatos 1971: Luku- ja kirjoitustaidon aihelma kansankirjailijoilla. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 25, 130-163.

Palmgren, Raul 1966: Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus I-II. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Peltonen, Matti 1988: Viinapäästä kolerakauhuun. Kirjoituksia sosiaalihistoriasta. Helsinki: Hanki ja Jää.

Peltonen, Matti: Uiton historia. Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle. Tekniikan museon julkaisuja. Helsinki: Tekniikan museo.

Peltonen, Matti 1992: Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Peltonen, Matti 1997: Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti. Vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932. Helsinki: Hanki ja Jää

Pöyhönen, Anja (toim.) 1992: Sata vuotta ruustinnan koulua. Haapavesi: PS-paino.
Rasila, Viljo1985: Kohti moniarvoista yhteiskuntaa. Heikki Kirkinen, Toivo Hakamäki & Martti Linkola, Sukupolvien perintö 3. Talonpoikaiskulttuurin sato (33-57) Helsinki: Kirjayhtymä.

Ruotsi, Antti 1990: Hätäapu 1800-luvun lopun katovuosina: hyväntekeväisyyttä ja sosiaalipolitiikkaa. Antero Heikkinen (toim.) Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 285-270. Snellman-instituutin julkaisuja 11. Kuopio: Kustannuskiila =y.

Sulkunen, Irma 1986: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Historiallisia Tutkimuksia 134. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Sulkunen, Irma 1987: Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, Kansa liikkeessä, 157-175. Helsinki: Kirjayhtymä.

Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto 1987: Raittiusliike ja työväestön järjrstäytyminen. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, Kansa liikkeessä, 142-156. Helsinki: Kirjayhtymä.

Suometar 2.7.1858.)

Tarkiainen, V. 1904: Kansankirjailijoita katsomassa. Porvoo: Verner Söderström Osakeyhtiö.
Toikkanen, Eero 1997: Kansanvalistuksen ja kansallisen olemassaolon puolesta. Savo-karjalaisen ja Savolaisen osakunnan ylioppilaiden aatteellinen toiminta murrosten vuosikymmeninä 1890-1914. Historian tutkimuksia – Studies in History 15. Joensuu: Joensuun yliopiston Humanistinen tiedekunta. (Joensuun yliopistopaino?)

Tommila, Päiviö 1999: Suuri adressi. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Topelius, Zacharias 1981 (1899): Maamme kirja. Porvoo: WSOY.

Tuominen, Vesa 2003: Askovin henki ja suomalaisstipendiaatit. Kansanopisto 3/2003, 24-25.
Vanhan Ruoveden historia II:1
Vesanen, Pertti 1978, Ruoveden seurakunnan vaiheita 1560-1978. Ruovesi: Ruoveden seurakunta. (Jyväskylä: Gummerus?)

H.J. Viherjuuri – A, Alho (toim.) 1935, Vuosisatamme kuvissa, Oman aikamme historia I. Helsinki: Otava.

Sirkka Paikkala www.genealogia.fi s. 83, 19.3.2006

vierasnimethän eivät niinkään heijastele kielellistä eivätkä kansallista taustaa, vaikka moni sukututkijakin joutuu sellaisia tulkintoja kuulemaan ja pohtimaan. Otettakoon esimerkki. Erään suvun esivanhempien selvittämisen pohjaksi oli olemassa perimätietoon nojaava kirjallinen liuskan mittainen paperi: ”Noin 1840 oli eräs tyrvääläinen nahkurinkisälli Gustaf Törnbom matkalla jalkaisin Vaasaan. Ruovedelle tultuaan sairastui hän ja asui sairastamisen ajan useita viikkoja Ruoveden kirkonkylässä Ritoniemen talossa. Kun hän parani ja piti lähteä jatkamaan matkaansa pohjoiseen rupesi silloinen Ritoniemen isäntä tahtomaan häntä jäämään pitäjään nahkuriksi.” — ja lopuksi: ”Gustaf Törnbomin isoisä oli sotamiehenä Suomen sodassa, kotoisin Ruotsin Taalainmaalta ja jäi sodan loputtua räätäliksi Suomeen Tyrvään pitäjään.” Asiakirjat osoittivat tästä tarinasta osan todeksi, osaa ei. 1847 otti Tampereella nahkurinkisälli Kustaa Törnbom muuttokirjan Vaasaan, jonne hän ei koskaan saapunut. Hän jäi Ruovedelle, kuten tarina kertoo. Kisälli oli syntynyt Tyrväällä, jossa on kyllä aiemmin tunnettu sotilasnimi Törnbom. Tähän tarinan paikkansapitävyys loppuukin. Kustaa muutti 1842 Tyrväältä Tampereelle, ryhtyi nahkurin kisälliksi ja sai siinä yhteydessä, siis vasta Tampereella nimensä Törnbom. Hänellä ei ole mitään suvullista yhteyttä niihin Törnbomeihin, jotka Tyrväällä nimeä kantoivat ruotumiesaikoinaan, ja jotka elivät jo kauan ennen Suomen sotaa. Sen paremmin nahkuri Törnbomin kuin Törnbom-nimisten sotilaittenkaan juuret eivät vie Ruotsiin, jossa samaa nimeä käyttäneitä kuitenkin on ollut ja on. Vierasnimet kertovat siis pikemminkin henkilön säädystä tai ammatillisesta asemasta.

Iltakellot

Kohta, kohta iltakellot lyö,
sitä kuuntelen.
Kohta alkaa tuonen pitkä yö,
pääsen levollen.
Kaikki murheet taukoaa,
rauhaton jo rauhan saa.
Kohta, kohta iltakellot lyö,
pääsen levollen.

Kohta, kohta iltakellot lyö,
sitä kuuntelen.
Pääni päällä tähtein vyö
säihkyy säteillen.
Sielu kotimatkallaan,
vielä puhkee laulamaan:
kohta, kohta iltakellot lyö,
pääsen levollen.
TVH (nykyinen tielaitos) tilasikin sitten vihkiäisiin (1985) uuden tekstin: Vielä TVH:lle värssyn omistaan. Kun se laittoi meille tien niin mukavan, kun on uus kantatie 66.
Ennen täällä Kautun karja
piti pahaa mölyä.
Aika muuttuu – museoidaan –
niellään auton pölyä.

Ne pysyvät vieläkin pystyssä
nuo epäjumalat.
On mammonaa ja siitä saa
taas uudet humalat.
(Runoja Ruovedeltä… s. 23)

Kaksoset

Kappale kivistä Karttulata,
Raiskion raittia,
syksyistä syltä
muutama sata,
siitä se kääntyy kärrytir,
Viittajärvelle varmaan vie.

Puut on kuurassa
yltä ja alta,
saunakin näkyy
näköni kuvassa.
Natisee rappu,
olemme tuvassa,
harmaata häivee
mukana viemme…
Päivee, päivee,
penkille peppu!
Siihenpä sitten
päätyikin tiemme.

Pakkanen paukkuu,
pohjasta tuulee,
kyllä sen kuulee.
Lumeen peittyy
pellot ja ojat.
Pankaahan pojat
kessua piippuun,
huppua huuleen!

Saunasta saapuu
sauna-Mari.
Isäntä kysyy vakavana:
Joko se suli?
Johan se suli –
kaksikin tuli…

Kirposi sana:
Saakutin kana,
yksikin lisä
piisannu ois.

Mitenkä sinä
tyhmien lailla
järkeä vailla
puhelet isä!

Olethan vaiti
Taisi katketa
järkeni jänne.
Saattele sairas
saunasta tänne,
kelpaa se lisä…

Lapset, nyt on jouluaatto,
puheli taatto.
Katsokaa tuolla on
Eeva ja Aatu
äsken saatu.
Eivät he piiriin vielä pyri,
nukkuvat siellä
lämmössä äidin hellän poven.

Taatto parhaansa päälleen puki,
otti hyllyltä katekismuksen,
avasi uksen –
tähtien alla kuutamossa,
hurmiossa,
lukunsa luki.
Anoi Luojalta siunauksen
perheellensä,
anteeksiantoa erheellensä.
Taaton taatto
oli se ukko –
joulun aatto
mennyttä aikaa.
(tapahtui 1850)
Marjassa

Löysin mä runoja
Ruhalan haasta.
Puiden oksilta,
mättäiltä, maasta.

Joitakin joikuja
lintujen suusta –
saatu on saatu,
mitäpä muusta.

En minä keltään
riemuja riistä.
Runoista laittelen
lauluja niistä.

Ei tule paisti
pienestä pyystä.
Laulut on laihoja
monesta syystä.

Piiloosi pistä,
säilöösi säästä –
arvostus anna
vuosien päästä.
(s. 9)

Tuli mieleen –
on jo kolmastoista kesä
kun mä ensi kerran
Itärannan ovipieleen
nimen kirjoittelin…
On nyt oma pesä,
hopeaiset pajut,
hieno hiekka
silmän alla.
Eipä tuulet rajut luokse pääse,
kun on koivut korjat
myrskyn vartioina.
Niinpä niin.
Itärannan suku,
tässä eli
melkein vuosisadan.
Nahkat parkittiin
koko seutukunnan,
kunnes Kustaa kuoli
vuonna kaksitoista.
Sitten toinen Kustaa
nahkoja jo mustaa,
mutta pienin määrin,
nuoli lusikkansa –
muutti Mantilaansa,
viihtyi Vilppulassa.
Minä vielä häärin
Itärannan mäissä,
vaalin perinteitä
Itärannan suvun…
Olen osallinen näissä –
ensin häissä –
sitten pitkän piustan
elämässä…
viime laulujani laulan
illan hämärässä.

Pelko

Voi olla polku lyhin,
sitähän tiedä en.
Voi olla paikka pyhin,
jota mä astelen.

Mun saapi varjo vähin
edemmä eksymään.
Jää kauas talo lähin,
kun häivyn pimeään.

Askelet peittyvät hiekkaa,
samoin sanat viekkaan
peittyvät lauseiden pimennoihin.

Kaipaus – mistä sä tulet?
Mihinkä menet?
Ethän vain jääne
asumaan sydämeeni!

Kaipaus – olet usein
vieraani ollut.
Sinun suudelmiisi
jo lapsena nukuin.

Kaipaus – sinä seurasit
miehenäkin askeleitani.
Onnen hurmiossakin
kuulin kaihoisan äänesi.

Kaipaus – ehken sinä
oletkin paras
ystävä erämaan
matkamiehen.
(No 18 1925 tai 8) Ehkä Nuori Suomi

Kylmät tuulet tuivertaa,
armas aika meni.
Uinu unta makeaa
pieni poikasen.
Tuimat tuulet tuivertaa
riemut rinnastani.
Uinu unta makeaa
poikain povellani
Sulle suojaa rukoilen.
Nuori Suomi 1918
On lehdet lentäneet jo tuulten teitä,
nyt metsä itkee kaihon kyyneleitä
ja kukka kuihtuneena maahan vaipuu
ja rinnan alle hiipii karvas kaipuu.

Oi nuoruuten, kevätajat armaat,
niin valoisat – nyt paivät tummat, harmaat;
ja sitten yö – niin pitkä – vailla rajaa.
Ei palaa kevät, ei tule vapahtajaa.

Täyttäessään 85 vuotta vaari oli antanut lehteen luonnehdinnan itsestään:

Petteri Johannes Huuskonen syntyi loisen lapsena Karttulassa. Elämänhavainnoita ja tiettyjä titteleitä jälkeenpäin: suutari, tukkilainen, puutarhuri, joskus piällysmies. Elää edelleen terveenä, elinvoimaisena Ruoveden Ruhalassa, ypöyksin pienessä tuvassaan, hyräillen hymnejä aikansa kuluksi. Mielessä meluisat matkat.
Pekka Huuskonen osallistui moniin runokilpailuihin. Hän voitti J.H.Erkon muistoksi järjestetyn runokilpailun ja Söderströmin runokilpailun.Kokoelmia Huuskonen julkaisi omakustanteina 11; ensimmäisen kokoelman vasta vuonna 1963. Yhteensä julkaistuja runoja kertyi noin 3000, joista suurin osa lehdissä ja eri julkaisuissa. Huuskonen käytti useita eri nimimerkkejä, mm. Pekka Pirttilampi. – Huuskosen kertomaa on tallennettu myös kansanrunousarkiston ääninauhalle.

(Ote runosta Helsinkiin, Runoja Ruovedeltä, monet palat Paikkalasta 1966.)

Kokoelmia Huuskonen julkaisi omakustanteina 11; ensimmäisen kokoelman vasta vuonna 1963. Y Huuskosen kertomaa on tallennettu myös kansanrunousarkiston ääninauhalle.

Kulkijan hyräily
Saattaajoskus raja
olla lohduttaja.
Antaa sekin avun
kun vaan näkee
tutun tuvan savun.
Saattaa joskus oja
olla selkänoja,
jossa istuu hyvin,
itkee itkut
kun on suru syvin…
Matalakin maja,
lato tahi vaja
lukottomin ovin,
sinne menen –
sinne aina sovin.

Vaellusvuodet

Minun vaellusvuoteni ovat monet. En ole kauan yhdessä paikassa lahonnut. Se on tottumus. Sisäinen rauhattomuus tai jotakin sen tapaista.
Olen loisen lapsi. Muutimme torpasta toiseen. Talosta toiseen. Joka vuosi muutimme.
Suuri perhe. Paljon lapsia. Siinä sitä onkin muuttamisen syytä.
Sitten tehtiin tupa aholle. Siihen jäi äiti lapsineen. – Minä, vanhin, kuljin isäni kanssa kylällä suutarin töissä.
Puoli pitäjää, ehken enempikin oli varsinaista lääniä. Talvisydännä käytiin peninkulmien päässä. Monen rahin nenällä olen istunut. Monta pikilankaa kiertänyt. Monen pöydän alla jalkojani pitänyt.
Viidentoista vanhana läksin ensi kerran tukkijoelle. Silloin alkoi kiertäminen suuremmassa kaaressa. Sadat niemet ja saaret väikkyvät mielessäni. Sydänmaat ja salolammet.
Polku johti kerran kansanopistoon. Siellä oli liian hyvä minulle. Kaihoni vain kasvoi. Oli niin pimeää pois lähtiessä.
Saavuin kotiseudulla. Istahdin entisen kotini veräjäpuulle.
Ei ollut enää kelle puhuisin. Tupa autiona. Pelto kyntämättömänä. Lehmä ynisin yksin suurin kostein silmin. Sekin oli tullut entisiä tuttuja tapaamaan.
Pois pakenin. Naapuritaloon jätin tavarani.
–Soittakaa kanneltani – itse en jaksa.
–Kauas Karjalaan joki veti. Sieltä lienee sukuni kerran tullut. Tietämättäni etsin ehken heimoni hellyyttä.
–Siellä on siniset järvet. Lempeät lehdot. Iloiset ihmiset. Monasti yhdyin heidän puhdepakinaansa.
–Mutta en vaan rauhaani löytänyt.
–Seitsemän talven lunta olen Karjalassa polkenut. Olen käynyt Kolilla ja pistäytynyt Pielisellä. Muistan Paltimon, Paiholan ja Utran. Jaaman kangasta olen kulkenut väsyksiin asti. Mutta kauneimmat kangastukset olen nähnyt Pyhäselän rannoilla.
–Sitten tallustelin pohjan tantereilla. Sekin täytyi käydä katsomassa.
–Suurta ja kylmää se oli. Merikosken pauhu ja Hupisaaren humina jäivät soimaan korviini.
–Nytpä kutsui Suomenlahden ranta.
–Peityin Helsingin hälyyn yhdeksi talveksi.
–Siellä minut sidottiin. En ole enää yksin. Kohtalotoveri kulkee mukanani.
–Vielä kerran käyn Karjalassa. Päätän työni. Heitän hyvästini. Siellä minulle sanottiin unessa: Laula hämäläisten laulua tästä alkaen.
–Saavuin Hattelmalan harjulle kevään ensi päivinä. Siellä kävi matkani Näsijärven rannalle.
–Nousin Harjulan harjulle. Sousin Längelmävettä. Laitoin pesän erääseen Keurun lahden suvantoon. Sieltä sitten siipiäni levittelin ympäri Hämettä.
–Tunnen tiet. Muistan talot. Kymmenessä vuodessa ehtii paljon jälkiä jättämään.
–Ikäni vierähti keskikesän maille. Tein pienen matkan rutiruotsalaisille seuduille, sinne missä on Nyybyy, Vesterbyy ja Systerbyy.
–Sieltä seurasi keski-Suomen vuoro. Siellä paimensin neljä vuotta pahankurisia poikia muun toimeni rinnalla. Ja vihdoin olen saapunut Auran kauniiseen kaupunkiin.
–Täällä nyt odottelen siirtoa jonnekin. Itsekö vielä muuttoni toimitan – vai vievät jo ensi kerralla muut minua.
–Semmoista se on ollut. Ei rauhaa. Ei pysyväistä pesäpaikkaa enempi kuin taivaan linnuilla. Ja jos on ollutkin koti, on se jollakin tavalla aina särkynyt. Kulje, kulje, kuohuu veressäni.
–Sanotaan, että me täällä ajassa valmistumme tulevaisuutta varten. Sanotaa, että meillä on johtaja ja suojelusenkeli jokaisella. Ja sanotaan, että kaikki on tarkoituksenmukaista. Syy ja seuraus -. Jos meidän lopultakin täytyy taipua Luojamme tahtoon. Ja me tulemme hyviksi ja täydellisiksi.
–Jos niin on, niin minäkin unohdan nämä vaellusvuodet. Mikä on ollut, on se tarpeen ollut.

Luettelo julkaisuista, joissa P.J.H. Tekstejä on julkaistu

Eteenpäin-kalenteri
Flora
Helsingin kaiku
Imatra
Kanerva
Kansankalenteri
Kansanvalistusseuran kalenteri
Koitto
Koti
Kyläkirjaston kuvalehti
Lauantai
Nuori kansa?
Nuori Karjala
Nuori Suomi -albumi
Nuorten kirja
Nuorten todistus
Nyyrikki
Otava
Panu
Perjantai
Puutarha
Pyrkijä
Revontuli
Sotahuuto
Suomalainen albumi
Suomen Kuvalehti
Vipunen
Väinämöinen
Lehdet: Helsingin, Hämeenlinnan, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Lahden, Mikkelin, Mäntän, Oulun, Ruoveden, Sortavalan, Tampereen
Joululehdet ja tilapäisjulkaisut

Sandran kohtalo
Mathildan isosisko Sandra kuoli 1917. Sandrasta ei suvun piirissä juuri puhuttu. Hän oli jo nuorena järkkynyt mieleltään. Tädillä on kuitenkin tieto, jonka mukaan hän olisi jossain vaiheessa ollut Seilin mielisairaalassa. Isä Kustaa meni häntä katsomaan ja toi takaisin kotiin. Hänelle tehtiin pieni mökki rinteeseen. Joskus oli ovet lukittava, kun hän sai raivokohtauksen. Rauhallisella mielellä ollessaan hän teki käsitöitä. Ennen kuolemaansa Kustaa oli vannottanut toisen vaimonsa Iida Marian huolehtimaan Sandrasta. Niin Iida Maria tekikin. Muuttaessaan leskeksi jäätyään pois Itärannasta hän otti Sandran mukaansa Vilppulaan. Sieltä Pekka haki lankonsa Mikon kanssa Sandra-vainajan, joka haudattiin Ruoveden kirkkomaahan.

Yritän etsiä tietoja Sandrasta. Seilin potilasluetteloissa ei hänestä löydy merkintää. Ruoveden kirkonkirjoista löydän Mathildan suvun. Vuosi vuodelta tiedot syntymistä, ripillepääsyistä, muutoista ja kuolemista. Sandran kohdalla on vuonna 1900 kahteen kertaan kirjoitettu karu sana: hullu. Täti kertoo, että Sandra oli nuorena tyttönä pudonnut jäihin ja jäänyt niiden alle upoksiin.

Voi Sandra, miten siinä niin kävi? Miksi juoksit heikoille jäille? Kuka huomasi ja kutsui apua? Kuka veti sinut pintaan ja sai tuotua rantaan? Olit kylmänhorkassa. Kuka toi peiton palelevan ruumiisi suojaksi, kun vesi valui hiussuortuvistasi jäisinä puroina ihollasi? Kuka löysi karvarin nahkojenkantopaarit, joilla sinut kannettiin sisälle lämpimään? Mitä näkyjä mahdoitkaan nähdä, kun mielesi yhä uudelleen vaelsi jäiden alle kylmään ja mustaan veteen. Nostitko enää koskaan katseesi ylös taivaalle, kun kevätillan aurinko saa pilvet hohtamaan? Kun metsänraja tummenee ja sen yläpuolella on hetken kultainen polku.
Opiston historiassa on Savo-karjalaisella osakunnalla keskeinen asema, sillä sen järjestämien arpajaisten ja iltamien tuotot käytettiin paitsi kansankirjastojen kirjahankintoihin myös kansanopistojen perustamiseen Savoon Ja Karjalaan. Kuopion laulujuhlilla vuonna 1891 perustettiin myös Pohjois-Savon kansanopistoseura.
Kun lumeen astut,
jälki jääpi.
Kun lentää lastut,
ne tuuleen häviääpi.
Kun lumi sulaa,
ei ole jalan sijaa.
Mut lastut muuttuu
tomuksi, atoomeiksi.
Näin aine elää,
rikastuu ikuisuus.
Vain varjot kuolee,
kun koittaa päivä uus.

Hyvät kädet
parhaat ovat maailmassa –
ilman niitä
tuskin elää jaksaisimme.

Mathildan isosisko Sandra kuoli 1917. Sandrasta ei suvun piirissä juuri puhuttu. Hän oli jo nuorena järkkynyt mieleltään. Tädillä on kuitenkin tieto, jonka mukaan hän olisi jossain vaiheessa ollut Seilin mielisairaalassa. Isä Kustaa meni häntä katsomaan ja toi takaisin kotiin. Hänelle tehtiin pieni mökki rinteeseen. Joskus oli ovet lukittava, kun hän sai raivokohtauksen. Rauhallisella mielellä ollessaan hän teki käsitöitä. Ennen kuolemaansa Kustaa oli vannottanut toisen vaimonsa Iida Marian huolehtimaan Sandrasta. Niin Iida Maria tekikin. Muuttaessaan leskeksi jäätyään pois Itärannasta hän otti Sandran mukaansa Vilppulaan. Sieltä Pekka haki lankonsa Mikon kanssa Sandra-vainajan, joka haudattiin Ruoveden kirkkomaahan.

Yritän etsiä tietoja Sandrasta. Seilin potilasluetteloissa ei hänestä löydy merkintää. Ruoveden kirkonkirjoista löydän Mathildan suvun. Vuosi vuodelta tiedot syntymistä, ripillepääsyistä, muutoista ja kuolemista. Sandran kohdalla on vuonna 1900 kahteen kertaan kirjoitettu karu sana: hullu. Täti kertoo, että Sandra oli nuorena tyttönä pudonnut jäihin ja jäänyt niiden alle upoksiin.

Mies kulkee Kuopiossa
ja haastaa itselleen –
puolesta Puijon laula
ja kauniin Kallaveen.
Ei paikkaa ole parempaa,
kuin sadun kaunis Savonmaa,
sen niemet, saaret, salmet
viihdyttää, lumoaa.
Ja kansa, vanhat, nuoret,
ei kätke hymyään.
Vuolaana vitsit vierii
ja kuuntelemaan jään.
Kun tunti pari turistaan,
mikäpä muu jo olenkaan,
kuin sedän poika varmaan,
lyö kättä päälle vaan.
Poluilla kirkkopuiston
kenenkä kohtasin…
Tämänkin kaunii muiston
kulkeissa kadotin.
Mut uudestaan sen löytää voi,
kun suvituulen sointu soi –
nuo kuihtuvaiset kukat
ne vielä vihannoi.

Mäntän männyt

Laske lakki naulaan,
istu, kuunnellaan.
Mäntän männyt laulaa
viime laulujaan.
Mäntän männyt kuoli,
ne jo kaadettiin.
Monta tietä johtaa
Mäntän kaupunkiin.