Bettyn kuoltua Elli muutti asumaan siskonsa mökkiin. Sieltä ovenraosta hän huutelee meille kesävieraille tervehdyksensä. Joskus hän kutsuu meidät sisälle mökkiin. Se on jännittävää, vähän pelottavaakin. Elli-täti tarjoaa lapsille vanhoja joulupiparkakkuja ja mehua. Aikuisille hän keittää kahvit. Sisällä mökissä on valtavasti tavaraa, vanhoja lehtiä ja kirjoja, vaatteita. Monien vuosikymmenien hajut ovat piintyneet seiniin, huonekaluihin ja Elli-tätiin.
Elliä pidetään vähän hupsuna. Tuvan valokuva-albumissa hänestä on kuva, jossa hän katsoo kujeellisesti pää kallellaan kameraan. Kasvoissa ei ole rypyn ryppyä. Nyt Elli-täti on melkein kuin noita-akka, harmaat hapsottavat hiukset, suuri luomi leuassaan. Ja nauru – se ainakin on noita-akan käkättävää naurua. Joskus hän laittaa päänsä kallelleen, nauraa ja sanoo olevansa Venäjän tsaarin eloonjäänyt tytär Ananas. Meistäkin se on hassua, mutta emme uskalla nauraa.